Plassin Historiaa
LAPSUUDEN MUISTOJA PLASSILTA 1940 LUVUN ALKUVUOSILTA.
Talvella 2009 Auvo Kustaanpoika Saari
Mottoni on : Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauempaa lapsuuden aika löytyy.
Muisteluni, mitä teille nyt kerron, on aikamatkaa 5-6 -vuotiaan syntymämökistä Apulista kotimaisemiin Plassille aivan 1940- luvun alkuun. Siinä pieni poika kertoo vähän kodistaan, kiertelee ja katselee rajoittunutta osaa asutuksesta Plassilla. Se on kaikki uutta.
Pieni pojan vesseli ei saa vielä kodin ulkopuolelle kovin kauas kulkea, siksipä muistelen sen ajan Plassin päätien molempia puolia kodistani Havulaan ja sieltä takaisin Korven rantaan asti. Sieltä palaan takaisin kodin läheisyyteen mieluiselle paikalle, Plassin kalarantaan. Siellä me kylän lapset vietimme monet mieliin painuvat hetket.
Plassille, lapsuuteni ajan kotiin
On vuosi 1942 kesällä. Kaksi mummolan hevosta, kärryissä muuttokuorma, matkalla Apulista pohjoispuolelle jokea, vanhalle markkinapaikalle, Plassille. Isäni on kotiutettu maaliskuussa rintamalta. Meille oli ostettu talo, ja nyt tulemme kuin kaupunkiin. Muistelen, että olisin kerran täällä päässyt käymään ja että silloin siellä olisi ollut sirkus, josta mieleen on jäänyt elävä leijona. Tulen tietämään, että Plassille oli rakennettu katuverkosto.
Täällä aukenee pienen pojan silmiin uusi ympäristö. Uusi koti tuntuu mahtavalta, verrattuna siihen synnyinmökkiimme Apulissa. Kodissani oli ollut Astolan kotileipomo, jonka vuoksi tuvassa on iso uuni, minkä äitimme lämmittää talvisaikaan kerran viikkoon. Tulemme saamaan uunista isän pyydystämää jänispaistia ja uunin yläpuolelta orrelta äidin paistamaa kuivattua reikäleipää.
Mukana toiselta puolen jokea on tullut polkupyörä, jossa ovat pyörät puuvanteisia ja niissä jousitetut puupalikoista tehdyt ulkorenkaat. Kukahan oli tämän keksinnön tehnyt ja mistä meille moinen oli tullut. Polkupyörä on raskas ajettava ja pitää ajettaessa aikamoista kolinaa. Ompahan rakkine, jollaista en ole sen koomin nähnyt. Tallin vintille ne pyörät oni heitetty, liekö siellä vieläkin.
Haasa-Ensti on kiertävänä suutarina meillä useampana päivänä ja valmistaa meille lapikkaita. Ne hän tekee monin kerroin ommellusta kankaasta. Joihinkin ommellaan
hylkeennahasta varret. Ei saada kenkiä vaan on tyydyttävä tällaisiin pula-ajan varusteisiin.
Plassi, markkinapaikka, kotiympäristöni
Nyt lähden katselemaan ympäristöä. Pienen miehenalun kotiympäristö on kovin eri näköinen kuin ennen. Siinä meneekin aikaa, ennen kuin on tiedossa, ketä asuu krannissa eli meidän naapureina. Toisella puolella kujaa asuu Niemisen mummu ja Kustaa-pappa. Miten sattuikin, kun isäni on myös Kustaa. Asuimmeko silloin Kustaankadulla. Niemisen pappa on kelloseppä. Käyn heidän luonaan katsomassa kelloja, joita on siellä korjattavana.
Saman kadun varrella, toria lähempänä asuu Kilpisen mummo ja Efraim-pappa, poika Oskari vaimonsa Hilman ja heidän tyttärensä Sirkan kanssa. Papalla on valkoinen komea parta ja ylväs ryhti. Efraim ja Oskari Kilpinen ovat kantelemestareita. Heidän verstaassa tehdään hienoja kanteleita. Oskari oli rakentanut yhteen kanteleeseen vipuja, joilla sai puoliäänet esiin. Tätä hän esittelee innostuneena minulle, se on uutta siihen aikaan. Todennäköisesti hänen ideastaan on lähtöisin nyky-kanteleessa oleva vivusto. Oskari osaa soittaa haitaria ja kun menen sinne, hän ottaa haitarin esiin ja siinä työn ohessa soittelee minulle.
Kilpisellä on omenapuita ja ne tahtovat olla monelle meille kompastuskivi. Aidan takaa teki mieli käydä pienellä tutustumisreissulla puutarhaan. Joskus kävimmekin. Oskari on tietoinen poikasten vierailuista. Ne reissut jäivät lyhyeen, kun hän laittoi puutarhan ympärille lankahälytyslaitteet. Sisätiloissa oli jonkinlainen aparaatti, joka hälytti. Siinä sai monet pienet jalat kyytiä, kun pakoon juostiin. Saattoi vierailulta jokunen omena taskuihin jäädä. Kilpiseltä rantaan päin on kaivo, josta on veivaten nostettu vettä. Kaivo ei ole enää käyttökunnossa. Sinne en saa kurkistaa, koska siellä voi olla näkki. Niin äiti väittää.
Kantosen talo on Kilpisen talon vieressä. Talo on rakennettu L-muotoiseksi. Kurkistin pihalle. Myöhemmin siellä tuli pienen uudisasukkaan käytyä harvemmin.
Suuri talo, Ollila, on Santaholman Olli-herran suuri kartanotyyppinen rakennus. Torin puolella taloa on kasvanut korkea kuusiaita, on varmaankin jäänyt leikkaamatta. Huoneita on paljon ja jokaisessa huoneessa erilainen kaunis kaakeliuuni. Pääsin myöhemmin kaloja viedessäni näkemään sisäpuolisiin tiloihin. Inga-rouva antoi minulle förlekarista maitoa. On siellä paljonkin erilaista, kuin uudessa kodissani.
Siihen aikaan pitäjän silmäätekevät kokoontuivat Ollilaan suuriin juhlatilaisuuksiin. Sisäänkäynti on kujan puolelta, muutoin rakennukseen kuljetaan pihan puolelta. Olimme usein uteliaina katsomassa kujan varrella sen ajan hienoja autoja, joilla vieraat tuotiin juhliin. Nämä kaikki edellä mainitut talot on aidoilla rajattu ja niihin kuljetaan kauniiden porttien kautta. Siitä kaupoille päin talo, jossa Santaholman konttoripäällikkö Kivekäs asuu ja edelleen ovat Harmaala ja Lehtola, isot rakennukset tien laidassa konttorirakennuksen kohdalla.
Meidän rajanaapureina on Laitala Reetan pieni mökki, ja jonkin verran isompi talo, jossa asustaa Järviinin Maija. Häneltä äidillä on maitotinki. Sanottiin, että meillä juuvaan Maijan maitua. Samassa pihapiirissä on Sadinmäen perhe. Toisella puolella Lepistöön päin menevän tien varressa on Siipolan Kustaan iso keltainen, ällän muotoinen talo. Tietä eteenpäin pieni mökki ja sen jälkeen on Kurtin talo. Isäntä taitaa olla hänkin Kustaa. Jos näin on, tulipa siinä Kustua joka puolelle kotiamme. Kurtin kaivosta saamme aina puhdasta juomavettä. Kaikilla ei ole kaivoa. Meillä on, mutta sen vesi ei kelpaa juotavaksi. Siinä säilytetään kesäaikana maitohinkit, koska kaivossa maito pysyy kylmänä. Äitini sanoo, että ukkosen jälkeen siellä maito myrtyy. Ihmettelen, mikä ihme siinä ukkosessa on, että se maidon pilaa? Näin kuulemma on.
Takakuja päättyy meidän ulkorakennuksen päähän. Vastaan tulevat pellot. Peltojen laitaa pitkin on polku, joka päättyy saunan vierite Stolpin pihalle. Välillä on iso koivu, jonka oksista otamme keväisin mahlaa ja jonka oksiin tehdään kiikkuja. Samassa pihapiirissä on Virtalan Oskarin pieni mökki. Molemmin puolin tätä pihapiiriä asuvat Vierimaan kalastajaveljekset perheineen, Kalle kaupoille ja Yrjö Lepistöön päin. He ovat isäni kalakavereita ja ovat pyytäneet kalaa Maakallan vesiltä 1920- luvulta asti.
Keltainen talo Lepistöön päin, oletan sen kuuluvan Santaholmalle, siinä Niemelän Kalle perheineen asuu ja heidän muutettuaan sillanpäähän päin, Kuvalan lähelle, taloon muutti Sumell’ in perhe. Toisella puolen Kurtista Lepistöön päin on iso rakennus, jota en tiedä kuka sen omistaa. Seuraavana on Halttusen pieni mökki ja samassa pihassa toinen mökki, jossa asustaa Ainasojan Petti. Samalla puolen portin takana on pihapiiri, jossa on kaksi rakennusta, iso ällän muotoinen Haaviston talo ja Hongel’in talo. Toisella puolella tietä on kaksi kahden portaan rakennusta. Ne ovat Santaholman omistamia.
Eteenpäin on Etlan mökki, minkä pihapiirissä paljon seikkaillaan, ja sen raja-aidan takana kaunis Ketolan talo. Ketolan papan näen ajelevan hevosella. Ketolan perheessä on runoilijoita ja runonlausujia. Runoja löytyy Ketolan sisaruksien tekeminä paljon. He myös esittävät niitä juhlissa ja iltamissa.
Tien toisella puolella on Santaholman omistama Havula. Tämä kartano erottuu kaikista muista ympäristön rakennuksista, Ollilan ohella, komeaksi kokonaisuudeksi. Tähän kartanoon saan myöhemmin tutustua vain sen keittiöön, viedessäni talvella isän pyytämiä matikoita herrasväelle syötäväksi. Santaholman herrasväki omistaa hienoja autoja. Niitä on ainakin neljä. Oskari-herran auto näistä on suurin, taitaa olla Buick. Olisikohan Eero-herran auto Studebager. Hilkka-neidin auto on tuo Terraplane. Neljäs on vielä Chevrolet, jolle on oma kuljettaja. Nämä autot ohittavat päivän aikana usein markkinatorin ja samalla kotimme. Santaholman konttori, pitkä rakennus, on torilta kaupoille päin, Luomansuun toisella puolella. Pihalla näkee usein Santaholman autoja . Ins. Sahlberg perheineen asuu konttorin toisessa päässä. Kaj on minun koulukaveri. Käyn siellä usein. Konttorin rannassa on laituri, jossa saattaa olla yhtä aikaa neljäkin hienoa venettä, kaksi purjevenettä ja valkoinen huvijahti sekä ”pikaliippari”.
Korven ranta, konttorin jälkeen, siinä on monta kalastusvenettä ja iso kivi, josta lähtee pitkä puomijono Plassin kalarantaan asti, kohti sortteeria. Sortteeria pystytettäessä
keväisin, uiton alkaessa, kuulee rannan väki komeata laulantaa. Kukahan siellä junttalauluja laulattaa ? Onko Forssin Antti vai Tiluksen Kalle. Paljon on meillä tenavilla päivät pitkät katsomista Plassin mölijällä. Kaljaasit tuovat suoloja kauppojen varastoihin, parkkimakasiinin päähän Osuusliikkeelle ja toiselle puolelle Osuuskaupalle. On niitä laivoja usein kaksikin yhtä aikaa mölijäsä. Suolamakasiinin päässä on kioski, jossa on terassi ja josta joskus varmaankin saamme ostaa limukkaa. Kioski on viehättävä kylän rupattelupaikka, varmaan siinä on laivamiehet ja kalastajat monet pilsnerit nauttineet ja tarinat kertoneet.
Kesän aikana Plassin asukkaat hakevat silakoita suoraan kalaveneistä. ”Eihän tuon vertaset mittään maksa”, kuuluu veneestä. Kaikki tuntevat toisensa, tuntuu että kaikki on yhteistä. varsinkin silakat. Siksipä kalaa syödään Plassin kodeissa palijon.
Nyt äiti tulee hakemaan, olenko ollut liian kauan poissa. Paistetut silakatkin ovat jäähtyneet. Kyllä ne kylmänäkin maistuvat hyviltä yhdessä Piekkon muikkujen ja Maijan maijon kera.
Olen tässä kertonut joitakin asioita muistini lokeroista. Nämä johdattakoon lukijat menneeseen sota-aikaan, joka oli meille sen ajan lapsille tunnetuista syistä köyhää, mutta kuitenkin onnellista ja muistorikasta aikaa.
Lapsuuteni Plassi, minne usein muistoissani palaan (Talvella 2008 Auvo Kustaanp. Saari)
Muistelen kolmea samanlaista taloa Plassintien varrella, joista yhdessä oli H.R.Luokkalan vaatetusliike. Ennen kuin kerron muistissa olevaa, tuon esiin Kalajokilehdessä olleen kirjoitukseni "Plassin mölijältä Keskuskarin satamaan".
Lainaan siitä alkuosan, jossa kerron vuoden 1942 muistojani :
"Palaan muistoissani Plassin mölijälle (laiturille) 1940-luvun alkuun. Olimme muuttaneet 1942 kesällä toiselta puolen jokea Plassin vilkkaaseen keskustaan. Olimme muuttaneet "kaupunkiin", siltä se tuntui. Oli monta kauppaa (osuuskauppa, osuusliike, vaatetusliike, kirjakauppa, sekatavarakauppa), kahviloita, kelloseppä, kampaamoja, valokuvausliike, kantelemestari, puuseppä, pläkkiseppä, kotileipomoita, ompelijoita, suutareita, hattumodisti, huovikkaiden tekijä, limonaadi-tehdas, Santaholman saha ja lukuisat sahan omistajan hinaajalaivat jne. Näitä löytyi tästä "kaupungista", jotka kaikki antoivat työtä sadoille miehille ja naisille. Kalastajia ja maanviljelijöitä oli paljon, jotka toivat jokapäiväiset ruuat ruokapöytiin".
Kirjoituksellani haluan tuoda esiin, mitä kaikkea Plassin taajaväkinen yhdyskunta piti sisällään kahdessa korttelissa Plassintien varrella ja lähinnä sillä puolella, missä Orellin talo sijaitsi. Nämä korttelit pitivät sisällään kauppoja ja käsityön taitajia.
Nämä kaksi korttelia alkoi Santaholman rakennusten jälkeen Anttilan tyttöjen talolla, joka lapsuudessani oli jo asumaton ja sitä iltapimeällä pelättiin. Seuraavana oli kelloseppä Kortteen rakennus, jossa asui Stolpin pariskunta, vaimolla erillinen pieni leipomo pihalla. Sitten Orell’ille kuuluva pieni asunto, jossa Heikki Luokkalan perhe on aloittanut asumisen ja perustanut siihen ensimmäisen myymälän toiminimellä H.R.Luokkala. Tässä kuten monessa muussakin asunnossa oli ovi pihan sekä tien puolella. Myöhemmin talosta kauppapuoli oli Ville Orell'in työhuone, jossa hän valmisti hienoja ja taidokkaita puusepän töitä. Niistä on Havulassa nähtävissä eräs, jonka oppaat kyllä muistavat esitellä. Luokkalan käydessä kauppaa ja asuessa pientä asuntoa, Orellit asuivat seuraavassa talossa, jossa oli myös pieni kauppa tien puolella. Talon isäni Kustaa Saari myöhemmin korotti kaksikerroksiseksi. Tyyne Orellilla oli erillinen leipomo pihan puolella. Orellin talosta seuraava pitkä rakennus, korttelin viimeinen, oli Kalajoen Osuuskauppa, jota hoiti pitkään Pekka Kemppainen. Hän siirtyi asumaan Vilppulaan, mihin perusti vaatetusliikkeen.
Seuraavassa korttelissa oli ensimmäisenä Usko ja Rauha Boman'in talo, missä Rauhalla oli kampaamo. Myöhemmin taloon muutti Urho Hihnalan perhe. Liisa-rouva aloitti talossa Muotiliike Ailan ja näin Plassille tuli hattumodisti. Seuraava talo olikin nyt sitten samanlainen kuin Orell'in talo. Tässä talossa on asunut Mäkelän Erkin perhe. Erkki oli valokuvaaja ja Hilja-rouva oli talossa pitänyt pientä kahvilaa. Lapsuudessani tässä talossa toimi H.R.Luokkalan vaatetusliike. Liikkeen siirryttyä muualle, talossa on ollut erilaisia yrityksiä mm. Vähämäen kodinkoneliike ja rouvalla kampaamo.
Seuraavassa talossa oli Maunun veljesten suutariliike ja seuraava jos vielä muistan, oli Vähämäen Annan asunto, jossa hän neulekoneella kutoi kyläläisille villa-asusteita. Vielä on kolmas korkea rakennus, jossa asui Armas Keiskin perhe. Siinäkin oli ovi ja isot ikkunat tien puolella, mutta en muista, oliko siinä sotien jälkeen minkäänlaista kauppaa. Seuraavana Klintin Kallen talo, jossa oli myös ovi tien puolelle, koska tytär Tellervo piti kampaamoa olohuoneen nurkassa. Koivusaaren Toivon pieni kirjakauppa, joka tarjosi myös kukkien ja seppeleiden sidontaa. Korttelin viimeinen iso talo oli Jeeli Ojan sekatavaramyymälä. Kauppaan mentiin korttelin nurkasta ja noustiin korkeita rappuja myymälätilaan. Muistan usean kauppareissun sodan jälkeen, kun äidin kanssa haettiin korttiannoksia mm. toppasokeria. Osuuskaupan ja Muotiliikkeen välistä lähtevän kadun päässä oli Plassin yhteisön hyvävetinen kaivo, joka usein unohdetaan kertoa. Toinen kaivo sijaitsi markkinapaikalla Kilpisen kohdalta rantaan mentäessä. Se oli laho ja se laitettiin umpeen kohta sotien jälkeen. En muista, että siitä olisi haettu vettä.
Tässä pieni osa Plassin "kaupungista", jossa lapsuuteni kouluajan sain viettää ja johon aina muistoissani palaan. Paljon on vanhoja kauniita rakennuksia hävitetty, mutta on vielä jotain jäljellä ja muistoissa ne muut. Plassi elää historiassa, mutta ei koskaan palaa entiselleen.
JOKISUUN KOULU, MINUNKIN KOULU
Jokisuun koulu-aikaa muistellen
Syksyllä 2003
Auvo Kustaanp. Saari
Kuusikymmentä vuotta tuli syksyllä 2003 kuluneeksi siitä, kun pienet taaperot aamuisin kokoontuivat Plassilla Stolpin ulkorakennuksen päähän. Äitini oli laittanut minulle reppuun eväät ja patenttikorkkiseen limpsapulloon Järviinin Maijan lehmän maitoa. Kotona sitä sanottiin Maijan maidoksi. Siinä ladon päässä odotin Paavoa, Mattia ja Erkkiä yhteiselle koulutielle. Anja ja Heli menivät omaa matkaa. Pysähdyttiin Haaralan ladon päähän, jossa katselimme mainoksia, tietämättä mitä niihin oli kirjoitettu. Olimme menossa tavaamaan aakkosia Jokisuun kouluun. Tyttöjä oli tullut lisää Haaralan kohdalta ainakin Kaarina ja Irma lähempää koulua.
Koulumatka oli turvallinen, ei ollut montakaan autoa tien päällä. Ei ollut, ei meitä tarvinnut viedä kouluun autolla, päineen saatiin edetä. Koulun pihalle tulimme hyvissä ajoin, ei tarvinnut Kemppaisen Senjan olla vihainen, että joku oli myöhässä. Raahentien varresta tulivat Raija, Alli ja Raimo, Liisa pankilta ja Merenojalta Kaj. Monta muuta, joita en muista.
A:sta Ö:hön opittiin kirjoittamaan, tavaaminen oli vaikeaa. Käsitöissä en koskaan saanut virkattua valmiiksi äidille niin tärkeää patalappua. Ei ollut minusta lapun virkkaajaksi. Laulaminenkin oli vaikeaa, kun ei kehannu laulaa. Todistuksessakin oli vain yksi kymppi, sillä käytöshän kaikilla oli kiitettävää. Muut numerot oli mitä oli. Ajan myötä kohenivat. Elimme sota-aikaa 1943.
Jokisuun koulun takapiha oli kuin hienon kartanon pihapiiri. Käytävät kiersivät ja halkoivat nurmikenttää, puut ja pensaat tekivät siitä puiston, jota saimme katsella vain kaukaa. Koulun sairaalanpuoleisella aurinkoisella seinustalla kasvoi tomaatit. Ne olivat Halmeen Tapanin ja Annan laittamaa koulumme ympäristöön. Myöhempiä vuosia muistellessa tulee mieleen, kuinka hyvältä keittolassa maistui Brusinin Ainon keittämä ruismarjapuuro, mitä ei voi koskaan unohtaa, eikä olla siitä kertomatta. Sitä sai seuraavana päivänä kylmänä oikean maidon kera. Moni meistä muistaa sen. Vieläkin on sen maku kielen päällä. Oli itsepoimituista puolukoista keitetty, sillä syksyisin piti meidän tuoda puolukoita kouluun. No, äiti ne taisi poimia.
Koulusta päästyämme askareet olivat jokirannan tienoilla. Purjelaivoja, mm. Kaikua ja Aallotarta katseltiin usein Plassin rannassa. Laivat toivat suoloja osuuskaupan ja laakson varastoihin. Saimme nähdä Santaholman upeita hinaajia soutaessamme uintiretkille Ämmään, missä puutavaralastissa olevat proomut olivat ankkurissa. Seikkailtiin tunnelissa, joka oli tehty mölijän päästä jokiahteelta kohden Ollilaa. Ahteella oli kaksi laivan höyrypannua, joiden miesaukoista usein kömmittiin pannun sisään. Ei ollut aavistustakaan, että Jokisuun koulun alku-opeilla elämäntyössäni myöhemmin tulisin suorittamaan höyrypaineastioiden lujuuslaskentaa ja suunnittelua.
Näitä aikoja muistellessa ja Kalajoki-lehdestä lukiessa vanhempien kirjoituksia, tulee mieleen paljon muistoja Jokisuun turvallisesta koulusta ja sen erinomaisista opettajista. Miksi, miksi ihmeessä pitäisi tämän hetken taaperoisten siirtyä kauas siitä lähiympäristön turvallisesta ilmapiiristä, sen upeasta koulurakennuksesta? Koulukyyditystä tullaan tarvitsemaan. Autoilla kuljetettavaksi niitä lapsia aiotaan. Ei haettu Mattia koulukyydillä, vaikka asui Iso-ojan varrella. Ei tarvittu, eikä kaivattu kyytiä. Joka aamu Stolpin ladon nurkalla tavattiin ja siitä matkaa jatkettiin. Tulee mieleen, että tänä päivänä Iso-ojan varresta Pohjankylän koululle on jo niin pitkä matka, että kyytiä tarvitaan. Tämäkö on sitä, mihin pyritään?
Lainaan otteen kirjasesta KOULUKIELEN SANASTO, jonka ovat laatineet Opetusalan Ammattijärjestö OAJ ja Suomen Vanhempainliitto.
"Suomessa kunnilla on suuri itsemääräämisoikeus toteuttaa ja järjestää koulutuspalvelujaan. On lasten, perheiden ja koko kasvatusjärjestelmän etu, että nämä koulutuspalvelut on laadukkaasti ja monipuolisesti järjestetty koko maan alueella."
"Vanhemmilla on oikeus vaatia lapselleen hyvää ja laadukasta opetusta ja kasvatusta koulun jokaisena työpäivänä. Keskeisiä hyvän koulutyön kriteereitä ovat ammattitaitoinen ja koulutettu henkilökunta sekä terveellinen ja koulutyötä aktivoiva, monipuolinen oppimisympäristö. Lapsella on oikeus saada tarvittaessa myös koulutyötä ja elämänhallintaa tukeva erityisopetus ja -palvelut."
"Koulukielen sanaston tarkoituksena on avata koululainsäädännön ja opetushallinnon termejä ja niiden merkitystä ja näin osaltaan lisätä perheiden, kunnan, opetushallinnon ja koulun yhteistyötä sekä vanhempien osallisuutta kunnan koulutuspalvelujen kehittämiseen. Toivomme sanaston rohkaisevan kaikkia kasvattajia keskustelemaan ja vaikuttamaan koulussa."
Toivoisin, että kuntien itsemääräämisoikeus toteutettaisiin niin, että kylien hyvin hoidetut koulut saisivat elää ja kasvattaa lapsista tasapainoisia isänmaamme rakentajia. Ymmärrän täysin sen huolen, mitä monet vanhemmat kirjoituksissaan tuovat julki ja toivoisin päättäjienkin sen ymmärtävän. Jospa tämän päivän lapset voisivat todeta samoin kuin minä : Jokisuun koulu, minunkin koulu.
MIKÄ ON FÄLPAATTI?
Keväällä 2008 Auvo Kustaanp. Saari Rev. 26.11.2009
Kysymykseen fälpaatista, hyljeveneestä, ei ole kovin helppo vastata, sillä fäl- sanalle en löydä hylje-vastinetta mistään kielestä. Nimi viittaa kuitenkin ruotsinkieleen ja ruotsinkieliselle pohjanmaalle. Niinpä lähden tutkimaan ruotsinkieltä. Kun yritän löytää kysymykseen oikeaa vastausta, tulee esiin erilaisia versioita, joita on käytetty vuosikymmenien aikana. Ensinnäkin ruotsinkielestä löytyy hylje = säl, hylkeet = sälar ja hylkeenpyynti = sälfångst. Myös löytyy hyljevene färdbåt, joka rannikon ruotsinkielisen alueen murteella on muuttunut sanaksi fälbåd. Sanalle färd tai fäl en löydä vastaavuutta hylkeeseen. Färd- sanan yksi käännös on retki. Voisiko olla että, färdbåd tarkoittaisi ruotsalaisten käyttämänä retkivenettä?
Björköby ja Replot (Raippaluoto), Vaasan saaristossa, tunnetaan hylkeenpyytäjistä ja myös veneenrakentajista. Olen monena kesän käynyt näillä saarilla ja tavannut siellä asuvia kalastajia. He kertovat vanhoista hylkeenpyytäjistään ja hyljeveneistä, joka vene siellä tunnetaan fälbåten- nimisenä. Olen itse päätellyt sen olevan rannikonruotsalaista murretta, koska nimi tunnetaan Vaasasta ylöspäin olevissa ruotsinkielisissä kunnissa. En vaan ole saanut selville nimen alkuperää. Miten s on muuttunut kirjaimeksi f, tämä jää ainakin tässä artikkelissa selvittämättä. Ehkä joillakin on tämä tieto olemassa, jään odottamaan.
Tyypillisiä hyljeveneitä tehtiin Merenkurkun alueella vielä 1900-luvun alussa. Niissä oli tyypillistä korkea, jyrkkä perä ja matala loiva leveä keula. Vene oli näin ollen helppo vetää jäälle. Köli oli keulasta leveä, jotta se ei kiilautuisi jäähän , vaan painaisi sen alleen. Tankkarissa, Kokkolan edustalla, kalastusmuseossa on hyljevene ( fälbåten ) esillä. Se on rakennettu Replotissa vuonna 1928. Isä- Kustaan kertomana kuulin, että he tapasivat usein näitä Vaasan saariston hylkeenpyytäjiä kulkiessaan kevätjäillä pyyntiretkillään 1940- luvun molemmin puolin. Sieltä todennäköisesti fälbåten mallina ja nimenä tuli Kalajoen pyyntimiehillekin tutuksi. Murre astui jälleen mukaan ja näin hyljeveneen nimeksi muodostui fälpaatti. Himangalla samainen vene tunnettiin nimellä välpaatti, mitä kuuli Kalajoellakin käytettävän.
Etsin lainauksia netistä hakusanalla färdbåt, sieltä löytyy sanat ”fälbåt” ja ”färdbåt” :
- Merikaarron historia, Mikkelin saaret Kyröjoen suulla
- Venesanastoa, Pohjanmaan rannikkoalueet
- Granösundin kalastajakylä, Södra Vallgrund, Raippaluoto
- Hylkeenpyyntimuseo, Vaasa, Hietalahti
- Merenkurkun museo, Maalahti
”Tavallisin pitkän matkan kuljetusvene oli hyljevene, ruotsiksi färdbåt, rannikon murteella fälbåt. Sillä käytiin Tukholmassa ja kevättalvella hyljejäillä. Tämän veneen tunnuspiirre oli pitkä, loiva keula, josta oli monta etua. Se rikkoi jäänmurtajan tavoin ohuehkoa jäätä, lyhyen vesilinjan ansiosta se kääntyili ketterästi kevättalven railoissa, ja kun railo loppui, veneen sai helpommin vedetyksi jäälle.”
”Fälbåt betyder färdbåt, enligt gammal Svensk dialekt i Österbotten. Fortfarande heter det på dialekterna där att man fälas, när man färdas.” Käännös: ”Fälbåt on vanhaa Pohjanmaan ruotsinmurretta ja tarkoittaa samaa kuin färdbåt eli matkavene. Vielä nykyäänkin sanaa fälas käytetään murteissa korvaamaan sanaa färdas eli matkustaa”.
Maakallassa tapasin kesällä 2008 Pietarsaaresta tulleita kaksi venettä ja niissä suomenruotsalaiset perheet. Kysyin, miten heidän mielestään fäl- sana liittyisi fälbåt’iin. Aikansa mietittyään he päätyivät ehdottamaan: ”Fälla villebråd” eli riistankaatoa (fälla on kaataa, villebråd on taas sitä riistaa). Olisiko tästä tullut lyhennettynä fäl fälbåt-nimeen ? Täytyy todeta; ehkä on vähän kaukaa haettu. Hylkeenpyynti on tutummin käännetty muotoon sälfångst ja karhunkaato björndödande (tappaminen). Mietin myös sanontaa: laitappas hiirenfällä ruoka-aittaan, siellä on hiiriä. Liittyykö sana fäl pyydykseen, johtaisiko pyydystämiseen?Voitaisiinko olettaa, että rannikon ruotsinkielessä tässä olisi yksi muoto, siis fälbåt olisikin hylkeen pyyntivene.
Päädyn tutkimuksessani tulokseen, että fälbåt, fälpaatti, välpaatti, miten kukin sen haluaa lausua, tunnetaan Itämerellä ja Pohjanlahdella veneenä, jo-ta on käytetty hylkeiden kevätpyyntiin (säljakt) , jakt = jahti, metsästys. En kyllä koskaan ole hyväksynyt sanaa hylkeenmetsästys ja vähän oudolta kuulostaa hyljejahtikin. Kyllä isä-Kustaa ja monet muut lähtivät keväisin viikkokausia kestävään hylkeenpyyntiin, eli hylykeeseen ja tulivat sulan veen aikoihin hylykeestä. Pyynti saattoi kestää pisimmillään jopa 9 viikkoa.
Yllä olevan tutkimukseni mukaan fälpaatti tunnetaan rannikoilla monella suomenkielisellä nimellä: kuljetusvene, matkavene, retkivene, pyyntivene ja hyljevene. Meille kaikille olkoon tämä vene, Kalajoella ”Plassin murteella”, tutusti välpaatti eli ”fälläri tai välläri”.
Tässä yhteydessä haluan siirtyä hetkeksi historiaan. Pysyn vielä sanassa hylje. Ruotsinkielistä sanaa säl eli hylje on lähellä sana själ. ”Själ on hyljettä tarkoittavan sanan säl vanha muoto ruotsin kielessä.”Tällä vanhalla själ-sanalla johdatan teidät matkalle Seili’n saarelle. (Netistä hakusanalla: seili ) Tämä eräällä tavalla tunnettu saari on Nauvon pohjoisosassa. ”Saaren suomenkielinen nimi Seili on muunnelma ruotsinkielisestä Själö-nimestä, joka taas tarkoittaa hyljesaarta. Tämä kertoo Seili’n olleen hylkeiden asuinpaikka ja siten hylkeenpyytäjien tiedossa jo kauan. Nykyisin Seili kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon. ” Seilissä toimii Turun yliopiston alaisuudessa oleva Saaristomeren tutkimuslaitos.
Kalajoella tehtyjä fälpaatteja. Kuinka monta ”fälläriä” tehtiin Kalajoella?
Lähdemme etsimään Kalajoella tehtyjä fälpaatteja
1. Maakallasta löytyy serkkujeni, Vierimaan hylkeenpyytäjäveljesten Jorman ja Joukon fälpaatti. Varmuudella tiedän ja olen nähnyt, kun Plassilla tehtiin tämä veljesten ”fälläri”. Tekijä oli Heikki Suni ja on ainut hänen tekemä peiliperäinen fälpaatti. Tällä peiliperällä saatiin tilaa ja kantavuutta veneeseen. Valmistusvuosi on 1947, jolloin veljekset lähtivät ensimmäiselle pyyntireissulle setänsä Kalle Vierimaan ja enonsa Kustaa Saaren kanssa, jotka olivat pyytäneet hylkeitä jo 1930-luvulla. Isä-Kustaa teki sotien jälkeen pyyntireissuja vielä 11 kevättä yhteen putkeen.
Vanhempien oppi-isien väistyessä tuli veljesten kanssa pyyntireissuille kolmanneksi Taisto Tanska.
Veljekset olivat kolmantena olevan Taisto Tanskan kanssa työntäneet venettä monet keväät lakialla, ja päättelivät, eikö”fällärin”ilmajäähdytteistä Bernharttia voisi käyttää liikuttamaan venettä myös jäällä. Jouko kysyi minulta 1960-luvun lopulla, voisinko laskea heille, hänen ajatuksensa pohjalta, riittääkö moottorin teho. Tottahan viisi hevosta (5 hv) riittää ja laskin työntölaitteen välityksen. Jäähän painettavaa, työntöaisain päässä olevaa piikkiratasta pyöritti aisain päällä veneen ilmajäähdytteinen moottori. Tavatessani veljekset kesällä, kysyin kuinka laite pelasi, johon Joukon vastaus: ”Hyvin, alkumatkasta ”välläri”meni hilijaa, matkan taittuessa ja päivän painuessa iltaan, se meni liian kovvaa”. Olisikohan pieni väsymys jo painanut jaloissa?
2. Ohtakarissa olevan Lauri ja Martti Männistön ”fällärin”on tehnyt Heikki Suni, ilmeisesti heti sodan jälkeen, Aarne Hietalalle. Aarne ja Heimo Manninen ovat sillä tehneet useita hylkireissuja. Heimolla oli ”kauas näkevä”, joka oli ”nauloilla” kiinnitettynä ”aseeseen”. Heillä vene oli täysin ”seiliveneenä”. Lauri ja Martti ostivat sen heiltä 1950-1960- lukujen taitteessa ja saivat siihen Heimolta ”seilit”mukaan.Telttaa ei ollut, vaan käyttivät ”seiliä” telttana. Veljekset tekivät myöhemmin siihen teltan, värppeet ja moottorille petin, porasivat akselille reiän ja laittoivat pikku Olympian. Peltittivät myös veneen keulaosan. Yksi lauta oli ollut halki, korjasivat sen vaneerilla.
Muutoin vene oli ”kovaa kuin luu, olihan se saanut traania kyllästeeksi”.Veljekset siirsivät usein fälpaatin syyskesällä Maakallaan odottamaan keväistä pyyntimatkaa. Vene oli myöhemmin Vasankarissa Puskarannassa Martin mökillä, josta he lahjoittivat sen Lohtajalle, Ohtakarin kalastusmuseoon 1990-luvun puolivälissä.
Lauri Männistö kertoo:”Teimme vuonna 1957 ja 1958 ensimmäiset hylykireissut Mauno Hihnalan kanssa kahdestaan minun pienellä, noin 6 m kalastusveneellä. Vuonna 1959 teimme Martin ja Maunon kanssa hylykireissun Maunon veneellä. Kevääksi 1960 hankimme fällärin ja teimme sillä yhteensä 9 pyyntireissua Martin kanssa ja kaikilla näillä reissuilla oli mukana serkkumme Aaro Juola. Viimeisen reissun teimme kahdestaan Aaron kanssa hänen kalaveneellä 1969. Sen jälkeen tapporahaa ei enää maksettu. Siihen loppuivat myös keväiset hylkeenpyyntireissut. Keväällä 1969 lähtivät vielä fällärillä pyyntiin ainakin Sauvolan veljekset ja Vierimaan veljekset”.
Lauri Männistö kävi yhteensä 13 keväänä hylkireissuilla ja pisimmät reissut kestivät 8 viikkoa.
3. Plassilla olevan fälpaatin on Heikki Suni tehnyt Reino Kantoselle vuonna 1939.”Fällärin” kerrotaan olevan vanhin Kalajoella tehty. Se oli Reinon, Niilo Stolp’in ja Eino Haapasen pyyntiveneenä monet keväiset reissut. Myöhemmin Alhon veljekset, Heikki ja Erkki, hankkivat sen itselleen ja tekivät sillä pisimmillään 9 viikkoa kestäviä pyyntimatkoja. Alhon veljekset luovuttivat fälpaatin Plassilla olevaan Kalastusmuseoon, jossa se nauttii hyvin suojattua olemistaan.
4. Keramiikkapajan pihalta löydämme fälpaatin, joka on valmistettu Vasankarissa, Ilmari Mannisen elosuojassa, 1940-luvun puolivälissä. Vuosi saattaa olla 1946. Tekijöinä tälle ”fällärille” olivat Olavi Auranen, Martti Karlsberg ja Ilmari Manninen. Vene on jossain vaiheessa siirtynyt Paavo Manniselle ja edelleen Tapio Löllölle, joka on myynyt sen Tomi Isopahkalalle.
Tällä veneellä mm. Olavi Auranen, Niilo Rahkola, Pekka Ylikangas ja useat muut pyytäjät tekivät monet pyyntiretkensä Paavon kanssa, lähtöpaikkana Vasankari.”Fälläri”on sama, joka purjehtien kävi Kallassa vielä 2000- luvun alkuvuotena ja näin ollen olisiko viimeisin vesillä ollut fälpaatti.
5. Meriluontokeskuksessa oleva fälpaatti oli pitkään Sauvolan veljesten omistuksessa ja suojarakennuksessa Maakallassa. Esa Pirkola osti tämän”fällärin” veljeksiltä. Eino Sauvola oli sanonut myyntihetkellä Esalle; ”Ostit isäsi tekemän veneen”. Arvo Pirkola oli tehnyt fälpaatin itselleen 1946.
Meriluontokeskuksen valmistuttua sinne alettiin keräämään aineistoa ja näin Esa luopui ”fälläristään” kaiken kansan nähtäville. Veneen perä on myöhemmin katkaistu tasaperäiseksi. Olisiko tällä tavalla saatu kylmässä tuiskussa oleva veneen ruorimies vähän alemmaksi? Fälpaatti on hyvässä kunnossa, jolla voisi lähteä vaikka heti purjehtimaan. Ehkä tarvitsisi vähän
traaniöljykäsittelyä pintaan.
Mistä löytyvät loput ”fällärit”, tai tiedot niistä?
6. Antero Passilla ja Reino Hietalalla on ollut Plassilla pienempi fälpaatti
(n. 6 m) ja hiukan eri mallia. He myivät sen joko Pyhäjoelle tai Raaheen? Tämä vene saattoi olla alkujaan Aarne Hietalan? Oliko vene Heikki Sunin tekemä? Mahdollista on, että tämä Anterolla ja Reinolla ollut fälpaatti olisikin venemestari Eino Sunin tekemä ja jo 1930-luvulla. Vene oli Arto-veljeni muistitiedon mukaan erittäin hienosti tehty ja viimeistelty. Isä-Kustaa oli monen muun ohella Eino Sunin oppilaita ja taitava käsistään. Hän kaaritti veneitä ja asensi moottorit moniin veneisiin Plassilla.
Venemestari Eino Suni teki veneitä mm. Rantapörhölä Oy:lle Kemiin. Niistä muistan 1940- 1950- lukujen taitteessa neljä, joista yhdellä liikuin usein Pienen Valkeakarin ja Kemin kaupungin väliä. Yksi näistä oli tehty yhtiön johtajan käyttöön ja oli kyllä viimeisen päälle siistiä työtä. Tämä ja isännän käyttöön tehty vene olivat ns.”kantäkki”- laitaisia.
7. Verneri Roukalalla on ollut oma fälpaatti, jolle hän oli antanut nimen “Pootana”. Tämä fälpaatti on vieläkin Rahjankylän Lepäsissä tallessa. Saadun tiedon mukaan ”fälläri” on hyväkuntoisena käännetty köli ylöspäin, päällystetty kattohuovalla ja nostettu puuvajaksi. Oletan, että traanilla kyllästetty fälpaatti olisi milloin tahansa vielä purjehduskelpoinen. Saadun tiedon mukaan tämäkin ”fälläri” on Heikki Sunin tekemä. Valmistusvuodesta ei ole tietoa. Tällä fälpaatilla Verneri Roukalan kanssa monet pyyntireissut teki mm. Tauno Alajoki ja Viljo Penttilä.
8. Lepäsen saaresta löytyy toinenkin ”fälläri”, Pentti Siirosen kalakämpän läheisyydestä. Fälpaatti on päässyt jo niin huonokuntoiseksi, että koskaan sitä ei voisi ajatella vesille. Sillä on monet pyyntiretket tehnyt Emil (Eemi) Siironen, Herman Kivinen ja Tauno Alajoki. Heikki Suni on tehnyt fälpaatin Ulkokallan majakan vartijoille kelirikkoveneeksi ja jonka sieltä, tarkistetun tiedon mukaan, purjehtivat Eemi Siironen ja Tauno Alajoki Lepäsiin.
Muistamme fälpaattien tekijöitä ja hylkeenpyytäjiä
Kalajoella on tehty lähes kymmenen fälpaattia. Kahdeksan tiedän varmasti, löytyykö lisää? Jos, niin missä ovat muut tehdyt veneet? Tutkimukseni mukaan Kalajoen Holmanperällä asuneen ja siellä veneverstasta pitäneen venemestari Heikki Sunin tekemiä fälpaatteja olen löytänyt viisi (5) kappaletta, joita hän on Kalajoen ja ympäristön hylkeenpyytäjille tehnyt. En tiedä, olenko kaikki tähän löytänyt.
-Tutkimukseni haluan liittää Plassin historiaan, samalla osoittaen kunnioitusta fälpaattien tekijöille, sekä Plassin ja Kalajoen hylkeenpyytäjille, jotka useasti lähtivät pyyntiin, mistä ei tietoja omaisille tullut viikkoihin.
Minkälaista oli oleminen hyisen meren jäillä? Voimme vain arvailla.Siellä vaadittiin hyvät veneet, hyvät varusteet ja tarkat aseet. Eläminen oli ; kylmää, joskus märkää, voimia ja terveyttä kysyvää, jännittävää ja vaarallista.
MAAKALLAN HISTORIA 1
Maa nousee merestä
"Kun kevättalvella laajalti jäitä kulkevat hylkeenpyytäjät löysivät suuria jääröykkiöitä, he tiesivät, että paikalla on matalikko, joka pitää jäät paikallaan. Nämä pantiin tarkoin merkille, sillä samalla paikalla, mikäli se kesällä vielä löytyi, oli syyskesällä sopiva silakkapauha. Tällaisena Kallakin on varmaan tunnettu jo ennen kuin siitä 1400-luvun lopulla ensimmäiset kivet alkoivat näkyä."
"Kallaa on käytetty asemapaikkana heti kun se on ollut mahdollista. Karin korkeimman kohdan pohjoisrinteessä aina selänteen vierellä voi vieläkin nähdä pateita, joiden välissä on veneitä pidetty. Onpa niiden vierellä Kallonkivi, jossa on syvä reikä ja jossa vanhat kertovat olleen renkaallisen rautapultin. Tämä viittaisi siihen, että kivien ympäristöä on käytetty asemapaikkana jo aikaisemmin kuin paikalle on voitu rakentaa minkäänlaista asumusta.
Tämä olisi tapahtunut 1500-luvun lopulla, sillä pateiden korkeus veden pinnasta on hiukan yli 3,5 metriä. Pian tämän jälkeen on voitu pystyttää ensimmäiset ahdinrivit, ulkusalot ja pirtit. Näihin mittoihin sopii myös v. 1852 muistiinmerkitty perimätieto: Kolmesataa vuotta takaperin koko saaresta ei sanota näkyneen kuin kolme suurta kiveä, joita kuttuvat Kallan pauhaksi…"
Näin on kirjoittanut Akateemikko Kustaa Vilkuna teoksessa
SUUR-KALAJOEN HISTORIA 1 (1956), Kallan kalastajayhdyskunta.
Kolmesta kivestä "kasvaa" kari
Maakallan korkeimmalla olevat kivet, maan kohoamisesta johtuen, ovat tällä hetkellä (v.2000) yli 6 metriä meren pinnasta. Nämä kolme mainittua kiveä ovat kirkon ympäristössä. Mooseksen kumpeleen vieressä n. 6,5 m, kirkon edessä n. 6,3 m ja pöytäkiven luona n. 6,2 m. Pöytäkiven korkeus n. 5,0 m. Mainittu Kallon kivi on n. 5,1 m merenpinnasta. Kirkon edestä Ulkokallan suuntaan on noin 5 metrin tasossa mp. oleva harjanne. Kun edellä mainittuun pateiden korkeuteen, 3,5 m, lisätään 150 vuoden aikainen maan nousu, päädytään samaan n. 5 m:n tasoon. Yleensä sanotaan, että maa kohoaa näillä seuduilla n.1m:n 100 vuodessa. Himangankallio on n. 4,6 m tasossa mp. Tästä laskien kallio olisi tullut näkyviin 1500- luvun puolivälissä, siis vähän myöhemmin, kuin yllä mainittu harjanne, joten himankalaisten asutus Himangankallion alueille muodostui aikaisintaan 1700-luvun alkuvuosina. Heidän kalamajat ovat sijainneet näillä paikoilla vielä 1776, jolloin he alkoivat muuttaa Ulkokallaan. Näihin aikoihin vanhastahaminasta alettiin luopumaan sen käytyä matalaksi.
Korkeuksien tarkkuus voi heittää omissa mittauksissani. Jos mittaukseni ovat oikeaa suuruusluokkaa, on mahdollista, että jäät ovat siirrelleet ja nostelleet kivikkoa alussa nopeammin soran työntyessä kivien alle. Voimme vain ihmetellä, että Maakallasta on tullut v.1766 olevan kartan mukaisesta alle 5 ha suuruisesta karista (vuonna 2000 ) n.15 ha kokoinen omaleimainen historiallinen yhdyskunta ja suurenee joka hetki, niin kauan kuin maa kohoaa näillä alueilla jääkauden aiheuttamasta painumasta.
Vuosien kuluessa on löytynyt vielä sellaista, mistä Akateemikko Vilkuna ei ole tiennyt, koska löydöt ovat tulleet päivänvaloon vasta Kallan historian kirjoittamisen jälkeen. Olen halunnut tuoda esiin näistä muutaman, joista ei ole ennen kirjoitettu ja mitkä tulevat kuulumaan osana Maakallan historiaan.
Liitupiiput (savipiiput)
Liitupiiput eli savesta valmistetut pitkävartiset piiput olivat 1600- ja 1700-luvuilla yleisiä. Niitä valmistettiin Keski-Euroopassa ja kuljetettiin Suomeenkin "laivalasteittain", sillä ne olivat lähes kertakäyttöisiä. Erään tiedon mukaan Hollannissa niitä tehtiin 1500-luvulla.
Liitupiipun kopat ja katkenneet varret ovat yksi näitä löytöjä, joita myyrät 1950-1960-luvuilla toivat esiin Maakallan korkeimmalla kohdalla olevan kämpän raunioista. Piipun kopat, jotka olivat unohduksissa vanhoissa tavaroissani, ovat kuvioiltaan erilaisia. Yhdessä on koholla oleva sydän ja yläpuolella kruunu, toisessa painettu kruunu ja kolmannessa kukka. Niistä osan luovutan Kalastusmuseoon, jossa ne tulevat olemaan nähtävillä tulevan kesän 2004 kuluessa. Kallan museoonhan ne ensisijaisesti kuuluisivat, mutta tuskin säilyisivät siellä tallessa.
Maakallan korkeimmalla kohdalla majat ovat olleet vuoden 1766 kartan mukaan ainakin vuonna 1663. Vilkuna mainitsee ja mikä lieneekin totta, että majat rakennettiin veden pinnasta 1,5 metrin korkeudelle.Siitä ei ole minulla tietoa, milloin viimeinen maja tältä alueelta on hävitetty tai karin pinta-alan kasvaessa siirretty lähemmäs rantaa. Olettaa sopii, että jossakin majassa on asunut liitupiippua polttava joko kalastaja tai virkamies. Tällainen on saattanut olla esim. maanmittari Runeberg, jonka on täytynyt asustella v.1766 jossakin majassa pitempiä aikoja, tehdessään mittauksia. Engelsmannit vieraillessaan 1855 ovat olleet myös mahdollisia piipun tuojia.
Useissa vanhoista hylyistä löydettyjen tavaroiden yhteyksissä mainitaan erikoisesti mm.liitupiiput, mm. kesän 1999 sukellusten yhteydessä nostettiin Vrouw Mariasta (upposi 1771) Merimuseon luvalla sinkkiharkko, sinetti, liitupiippu ja savipullo.
Kivilaituri
Vanha laituri, lähellä em. mainittua harjannetta, on tällä hetkellä vanhassa kuivana olevassa haminassa n.3,6 m meren pinnan yläpuolella. Aika, jolloin sitä on käytetty, ollee 1600-luvun lopulla, 1700-luvun alussa. Siis 300 vuotta sitten, jolloin laituri olisi voinut olla n.60 cm yläpuolella meren pinnasta.
Kirkon lattia
Ensimmäinen kirkko on rakennettu 1680, jolloin kari on ollut hyvin pieni. Nykyinen kirkko on valmistunut 1780, jonka lattia on tehty edellisen kirkon seinistä. Sitä todistaa vuosiluku 1680, joka löytyy näistä lattiahirsistä nurkassa olevan kivikasan vierestä. Todennäköisesti vanha kirkko ei olisikaan palanut, mikä usein mainitaan vanhasta kirkosta puhuttaessa.
Ja se Oolannin sota oli …….
Akateemikko Vilkuna ohittaa engelsmannin sotalaivaston käynnin Maakallassa hyvin lyhyesti: "Sotakesät 1854-1855 Nikander oli poissa, ja hänen tehtäviään hoiti mainitussa kokouksessa valittu kirkkoväärti ja järjestysmies eli karinvanhin Antti Antinpoika Seikkula."
Kalajoen pitäjänapulainen Ernst Henrik Nikander oli haminavoutina näiden vuosien aikoina. Akateemikko Vilkuna ei myöskään mainitse kirkonkellon ja sumutorven sotasaaliiksi joutumisesta. Hän kylläkin kirjoittaa niistä mm. :
"Vuoden 1669 asetuksessa mainitaan, että merkki kalastukseen lähtöön annettiin torveen puhaltamalla.Tuollainen metrin pituinen suora vaskitorvi on edelleen tallessa Kallan kirkossa. Sen hankkimisesta tai käytöstä ei ole tietoja. Torvi voi olla peräisin jo 1600-luvulta, sillä v. 1729 kariin saatiin lahjana kirkonkello, jolla sitten on kokous- ja muut merkit annettu."
"Jo ensimmäisen kirkon lähellä on seissyt kaksipatsainen kellokastari, ja siinä pieni kello, läpimitaltaan 10 tuumaa. Kellossa on kirjoitukset: "Kuningas Fredrikin aikana on Kokkolan raatimies Jakob Falander vuonna 1723 valattanut minut Gerhard Meijerillä.
Kutsun kansaa Kallan sataman
Rukouksiin Herran helmahan."
Kirkonkellon ja sumutorven sotasaaliiksi joutumisesta ja takaisin saamisesta on rovasti V.H.Kivioja useissa yhteyksissä maininnut. Tästä sotalaivaston käynnistä on pitkä aikalaisten kertomus, johon saanen palata Maakallan historiaa 2:ssa myöhemmin. Kirkon seinästä on luettavissa ruotsinkielinen teksti, joka kuvaa tapahtumia Kallassa laivaston vieraillessa:
"Oi Jumala, anna tahtosi tapahtua, vaikka engelsmanni meitä niin kovasti kohteli, sillä olemme Nikolain alaisia". Tähän sotilaiden kohteluun antaa hieman toisenlaisen kuvan yllämainittujen aikalaisten mielenkiintoinen kertomus.
Numero 33
Himangankalliosta (taso n. 4,6 m mp.) Ulkokallan suuntaan, vanhanhaminan suulla matalammalla olevaan kallioon on hakattu hyvin erikoisen kaunis kuvio, jota oli hyvin vaikea siitä jäljentää. Onnistuin sen saamaan selville. Se on erilaisin merkein varustettu nro 33, hakattu mereltä päin.
Teksti on suurikokoista, n on korkeudeltaan 17 cm. Mikä on tämä kallioon hakatun numeron merkitys? Jos merkinnässä voidaan osoittaa olevan puumerkki, siitä voisi selvitä tekijä.
Kallio on n.2,5 m tasossa mp., joten teksti voisi olla 1700-luvun loppupuolelta, jolloin se olisi voitu hakata jo kuivalla maalla.
Lähde: SUUR-KALAJOEN HISTORIA 1 (1956)
Kustaa Vilkuna: Kallan kalastajayhdyskunta.
Kalla-historiaterveisin
Auvo Kustaanp. Saari
MAAKALLAN HISTORIA 2
Ja se Oolannin sota oli ….
Englannin laivaston "sotaretki" Maakallaan ajoittuu toisen Oolannin sotavuoden elokuulle, juuri ennen Kokkolaan yritettyä syyskuista maihinnousua. Näistä kahdesta Kokkolan kahakasta poimintana lyhyesti seuraavaa:
"Toukokuun 26. päivänä 1854 nähtiin neljän englantilaisen laivan purjehtivan Kokkolan ohi kohti pohjoista. Pian kokkolalaiset saivat kuulla niiden aiheuttamasta hävityksestä Oulussa ja Raahessa. Kun optiset lennättimet ilmoittivat kahden vihollislaivan lähestyvän kaupunkia pohjoisesta, lähetettiin kultaseppä J. N. Chorin kiireen vilkkaa Vaasaan pyytämään apua siellä olevalta venäläiseltä sotaväen osastolta. Onneksi puhkesi myrsky, joka pakotti vihollisalukset palaamaan takaisin merelle. Kevätmyrskyn tauottua ilmestyivät vihollislaivat uudelleen Kokkolan redille. Siipirataslaiva Vulturesta ja fregatti Odinista nähtiin laskettavan vesille yhdeksän venettä. Näistä osa oli raskaita maihinnousualuksia eli barkasseja, joissa kussakin oli parikymmentä miestä ja kanuuna."
"Vielä seuraavana vuonna, syyskuussa 1855, englantilaiset yrittivät maihinnousua Kokkolaan. Höyryfregatit Tartar ja Porcupine lähestyivät Morsiussaarta ja yrittivät maihinnousua seitsemän veneen voimalla Davidsbergin luona. Jälleen kokkolalaiset olivat valmiina, ja hyökkäys torjuttiin."
Juuri tätä toisen sotavuoden maihinnousuyritystä edelsi maihinnousu Maakallaan.
"Tapaaminen saaristossa"
Hyvän kuvauksen, miten suomalaiset kohtasivat Englannin laivaston jokapäiväisessä elämässä, saa seuraavasta lyhennetystä aikalaisen kertomuksesta Maakallan kalastajien ja englantilaisten tapaamisesta, kun sotalaiva ankkuroitui saaren viereen eräänä elokuun päivänä v.1855 :
"Yksi parkassi laskettiin alas. Sillä oli pieni kiiltävä pronssikanuuna keulassa ja se lähestyi soutaen venevalkamaamme kohden. Suuri kalastajajoukko kerääntyi rannalle katsomaan. Kun viholliset tulivat pyssyn kantaman päähän, niin suurin osa veneessä olevista sotamiehistä nousi seisomaan, ja kiväärin piiput ojennettiin kalastajia kohti. Kylmät väreet kävivät läpi ruumiin. Jos nuo pahukset ampua tärähyttävät?”
"Englantilaisten käytös on ymmärrettävää: Kokkolan kahakka oli jo ajankohtana käyty ja maihinnousu puisella soutuveneellä oli äärimmäisen vaarallista. Jos Kokkolassa olisi englantilaiset veneet päästetty lähemmäksi rantaa ei yksikään veneissäolija olisi pelastunut suomalaisten luodeilta. Tarinan jatkosta huomaamme millaista “ilkeän” ja “tihutöitä tekevän” viktoriaanisen Englannin laivaston käytös oli ja mitenkä suomalaiset kokivat vihollisensa."
"Mutta eikös mitä, - kiväärit alas, ja rantaan päästyään nousivat maihin. Johtava upseeri pyysi saada ostaa tuoreita kaloja. Kalamiesten joukossa oli vanhoja merimiehiä, jotka vielä kykenivät senverran solkkaamaan englanninkieltä, että toimeen tultiin. Sanottiin päivän saaliin jo peratun ja suolatun, mutta huomenaamulla kyllä saadaan, jos joutavat odottamaan. Viholliset kävivät saaren vaatimatonta kirkkoa ja pientä pappilaa katsomassa. Poistuessaan kehotti upseeri kalastajia käymään sotalaivaa katsomassa.”
Suomalaisten reaktio tähän oli, voisi karrikoiden sanoa, melko suomalainen.
"Kun parkassi oli poistunut ja jännitys laannut, niin kalastajat, jotka siihen aikaan merkkipäivien ym. tapausten varalta pitivät viinaksia arkuissaan, ottivat esille naukkuainekset viettääkseen harvinaisten vieraitten käyntiä ensiluokkaisena merkkitapahtumana. Heti kun verkot oli laskettu, alettiin kulkea maja majalta maistelemassa toverien aineksia. Kova “praatin” porina oli pian käynnissä, ja vanhat kalastajamerimiehet kertoivat englantilaisista senkin seitsemän juttua, joita kalastajatoverit kuuntelivat suurella mielenkiinnolla. Kalastajoukko tuli kovalle sotatuulelle. Lyötiin kangilla mökkien seiniin ja nurkkiin, huudettiin ja kiljuttiin: “nyt saa englismanni tulla, täälä ei pelijätä!” Onneksi ilta oli pimennyt, ettei
sotalaivasta voitu sotamellakkaa nähdä, mutta kiljumiset ja lyömisen räiskeet tietysti kuultiin ja käsitettiin juomingeista johtuvan.”
Aamulla sitten kielitaitoiset miehet veivät ensimmäiset kalat sotalaivalle.
"Ystävällinen oli vastaanotto ja rahassa olisi suoritus tehty, mutta viejät kernaammin vaihtoivat kalat bisketteihin ja viinaksiin. Useammat veneet veivät kaloja, kukaan ei ottanut rahoja, eikä kukaan noussut laivankannelle, vaikka pyydettiin. Tyytyväisiä oltiin vaihtokauppaan ja erittäin tyytyväisiä siihen, että vihollinen niin runsaalla kädellä korvasi kalan arvon.”
"Kalastajien pidättyvyys sotalaivan kannelle nousuun ja muuhun kanssakäymiseen oli aiheellista. Vihollisen avustaminen oli rangaistava rikos ja Ahvenanmaalla kesällä 1854 liittoutuneita auttaneet ahvenanmaalaiset joutuivat talven tultua piileskelemään viranomaisia. Jotkut näistä evakuoitiin seuraavana vuonna Englantiin. Mutta viktoriaanisesta käytöksestä on kertomuksessa vielä yksi esimerkki: Nimittäin kirkosta oli vierailun aikana hävinnyt kirkonkellojen soittoköysi."
“Lukuisia voimasanoja lausuttiin engelsmannista, joka kehtaa kehveltää köyhäin kalamiesten omaisuutta. Mutta eräs entinen merimies sanoi: Ei sitä poikaa, joka köyden puhalsi, hyvä peri, sillä englantilaisilla laivoilla on ankara tarkastus. Vierasta omaisuutta ei saa löytyä. Ei auta laupiaat silmätkään, vaan rangaistus seuraa. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Parin viikon kuluttua tuotiin köysi anteeksi pyytäen takaisin. Se on sitä englismannin gentlemannimaisuutta sanoivat merimiehemme." (Laivastolehti s.65, 1930)
Ehkä se, että sotalaiva tulee palauttamaan kalastajille varastetun köyden kuvaa parhaiten viktoriaanisia käytöstapoja Englannin laivastossa.
Ihmeellistä, tässäkään yo. kertomuksessa ei mainita kirkonkellon varastamisesta mitään. Oisko käynyt kuin mustalaiselle, joka löysi köyden, toisessa päässä oli hevonen. Saattoi olla mahdollista, että tuolloinkin olisi köyden toisessa päässä voinut olla kirkonkello.
Lähteet: Laivastolehti s.65, 1930
Oolannin sota ja Halkokarin kahakka (net)
Kalla-historiaterveisin
Auvo Kustaanp. Saari
MAAKALLAN HISTORIA 3
Maakallan historian kahdessa edellisessä osassa olen tuonut esiin sellaista, mistä on ollut vähemmän tietoa ja mikä on tullut esiin vasta myöhemmässä ajassa. Nyt haluan palata siihen aikaan Maakallan historiassa, mikä koskee 1940-luvun loppupuolta ja josta lähtien muistan Kallan asutuksen ja sen myöhemmät ajat. Teen kuitenkin samalla aikamatkaa varhaisiin Kallan suuruuden aikoihin, tehden poimintoja Akateemikko Kustaa Vilkunan kirjoittamasta Kallan kalastajayhdyskunnan historiasta. Teos ei ole kovinkaan monen saatavilla, mutta Kallan historia on monen mielestä mielenkiintoista. Teoksessa kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti Kallan tapahtumista, mutta otan esiin niistä vain muutamia.
Kallan ensimmäiset kalastajat
Melkoisella varmuudella voidaan sanoa, että ensimmäiset asemapaikan valtaajat ovat olleet Kalajoelta. Tämä voidaan päätellä siitä, että Kalajoen ja Vieskojen vanhoilla taloilla kalatuvat ovat olleet Kallan korkeimmalla kohdalla. Näitä ovat Haapakosken, Junnikkalan, Kamusen, Käännän, Lapinojan, Lastikan, Mehtälän ja Sipilän tuvat aittoineen. Ylimpään ryhmään kuului myös Pyhäjoen Hourulan tupa. On luonnollista, että Kalajoen miehet olivat ensimmäisinä Kallassa, koska se oli heitä lähimpänä. Mutta nopeasti saapui myös muita. Vanhimmassa ryhmässä tai aivan lähellä sitä ovat myös Kannuksen Arvo, Hanhineva, Heinäniemi, Kattilakoski ja Tokola, Himangan Ojamatti ja Rahko, Lohtajan Märsylä, Toholammin Hietala, Nivala ja Oikemus.
Nimensä Kallan maastoon ovat ikuistaneet jo varhain seuraavat vanhat kantatalot: Heinäniemi (Maasäären juuressa)talo Kannuksessa, Himanka (Himangankallio vanhimman sataman koillispuolella) talo lähimmällä rannikolla, Friisi (Friisinkallio edellisen itäpuolella koillisrannassa) talo Kaarlelassa, Kola (Kolanpää ja -sääri länsiosassa) Kolan taloja mm. Kaustisella ja Kaarlelassa sekä Nahko karin eteläreunassa, Kokkolan seudun vanhoja nimiä.
Myöhemmin muistiin merkittyjä Kallan paikannimiä ovat Hollanti (taloja Kannuksessa), Jylkkä (Kalajoen Mehtäkylässä), Raasakka (taloryhmä Kannuksessa) ja Rauvasperä, joka viittaa Ylivieskan Raudaskylään. Tämä alue sijaitsee Friisinkallion vierellä.
Valtiopäivämiehet Kallan kalastajien edun valvojina
Pian kuitenkin Kalajoen, Lohtajan ja Pyhäjoen miehet katsoivat Kallaa omaksi alueekseen ja pyysivät v.1675 hallitusta kieltämään Kaarlelan pitäjäläisiltä kalastusoikeuden Kallassa; samoin v.1682 se pyydettiin epäämään Kokkolan kaupunkilaisilta.
Valittajat tuolloin esittivät, että …pitäjäin talonpojat ovat vanhastaan kalastaneet Kallassa ja maksaneet siitä veron, mutta nyt Kokkolan porvarit tahtovat monin venein tunkeutua Kallaan veroa maksamatta. Molemmilla kerroilla asiaa lienee ajanut kalajokelainen, sillä vuoden 1675 valtiopäivillä oli kihlakunnan edustajana Juho Kopakkala Kalajoen Ylivieskan kylästä, ja v.1682 Matti Metsälä Kalajoelta. Hallitus ei voinut suostua esityksiin, vaan vapaa valtausoikeus säilyi ja Kalla pysyi alueellisestikin kuninkaan yhteismaana.
Oliko Kopakkala Kallan kalastajia, siitä ei ole tietoa. Kalastajina valtiopäivämiehistä mainitaan ainakin Kalajokinen Matti Metsälä ja Lohtajalainen Erkki Ruotsala, jotka toimivat Kallan Haminaoikeuden lautamiehinä. Useat Haminaoikeuden lautamiehistä olivat jo kihlakunnan lautamiehiä, joten he tunsivat lakia ja käräjätapoja sekä sellaisina nauttivat yleistä luottamusta.
Papit Kallan kalastajina
Varsinaisten talollisten lisäksi harjoittivat Kallassa kalastusta myös papit ja ehkä muutkin virkamiehet. Kertomuksessa Kalajoen pappilan tilasta v.1700 mainitaan, että pappilalla oli oikeus yhteiseen silakankalastuksen Kallassa. Kalastus tapahtui siten, että kirkkoherra kustansi osuuden johonkin venekuntaan ja lähetti renkinsä keulamieheksi ellei hän itse varustanut koko venekuntaa. Siten Kalajoen Calamniuksilla oli tilukset ja rakennukset , joista kappalaisen leski Kalling myi joskus 1700-luvun lopulla aitan Haapasaarelle. Vielä v.1720 kirkkoherra Pietari Calamnius oli osakkaana venekunnassa, jonka muodostivat Pekka Lankila, Juho Kurikkala, Elias Kääntä ja Tuomas Santapakka. Samoin Lohtajan Cajanukset harjoittivat kalastusta Kallassa. Pyhäjoen kirkkoherra Westzynthius varasi myös oikeuden ottamalla osaa uuden kirkon rakentamiseen 1778. Myös Kalajoen kappalaisella Johan Wilanderilla (1755-1785), kirkkoherran apulaisella Karl Adam Ottelinilla ja maanmittari Ottelinilla sekä heidän perillisillään oli osuuksia rakennuksissa ja tiluksissa.
Kokkolan porvarit luopuvat kalastuksesta Kallassa
1700-luvun puolivälissä kalastajia siis saapui Kallaan Kokkolan ja Pyhäjoen väliseltä ranta-alueelta, jonka leveys sisämaahan päin ulottui Lestijokilaaksossa Toholammin itärajalle ja Kalajokilaaksossa Ylivieskan itäisimpään kylään. Kokkolan porvareista voimme nimiltä tuntea vain Castellinin, Meurlingin ja Stenhagenin suvut, joilla oli tilukset Kallassa. Th Castellin myi osuutensa jo 1768 Kalajoen Käännälle ja toisten nimetkin ovat säilyneet vain tupien nimissä, joten on luultavaa, että kokkolalaisten kalastustoimet haminasaarnaajien harjoittamaa pyyntiä lukuunottamatta lakkasivat kokonaan jo 1770-luvulle tultaessa.
Kallan kirkkopään vanhat kalamajat
Siirrymme ajassa 1940-luvun lopulle, jolloin Kallan vanhoja kalamajoja oli kehillään vielä muutama. Monet karin majoista olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Kerrottiin niitä poltetun yksi toisensa perään Ulkokallan majakkavahtien toimesta, koska ne olivat kuivaa lämmityspuuta. Paljon niitä ehti lahota, kun katot alkoivat loppua. Nykyisen uuden kirkkopään laiturin (valm.vuosi1983) kohdalta maasäären suuntaan oli vielä 1940-luvulla majarivi, jossa oli välikatot pudotettu alas ja näin voitu kehät säilyttää tuleville rakennusluvan saaneille. Samoin oli myös "Nokkalasta" (Siirosen kämppä) majarivi kohden kirkkoa. Nämä kalamajat suolauslatoineen muodostivat kauniin rivistön, jollaista edelleen kaipaa Kallan maisemaan.
Onko mahdollista, että osa näistä majoista olisi siirretty karin suurentuessa ylempää karilta lähemmäs rantaa tai tehty jo näille paikoille. Vuosiluvut; 1738, 1760 jne. osoittavat, että todennäköisesti silloin on Kallassa majoja rakennettu paljon ja kalastus on ollut vireää. Vuoden 1970 vaiheessa ja sen jälkeen näistä hirsikehistä on tehnyt majan (kämpän) Aaro Rahja, Kalle Vierimaa ja Arvi Siipo. Yhdestä kehästä oli jäljellä sen verran seiniä, että niistä tehtiin 1960-luvulla kolmikulmainen savusauna, jonka rakensivat silloiset lohiporukan jäsenet, Kustaa Saari, Ville Orell, Kalle Vierimaa ja aloitteen tehnyt Arto Kustaanp.Saari. Sauna erikoisena rakenteena on kiinnostuksen kohde ja onkin antanut monelle makoisat löylyt.
Kirkkopäässä on edellisten lisäksi asuttavissa vanhoista kämpistä Juusolan, Siirosen, Kurikkalan, Keiskin, Vierimaan (rak. 1930-1940-luvun taitteessa) ja Sauvolan kämpät. Kenen on ollut alkujaan Juusolan tupa? Voisin olettaa sen kuuluneen jollekin Kokkolan porvarille, sillä sen suuruus osoittaisi porvarilliseen omistukseen. "Tenhaaki" sijoittuu lähimmäs pappilaa. …"vielä 1806 mainitaan autio Stenhagenin tupa, joka alkuaan lienee kuulunut Kokkolan koulun opettajalle Fredrik Stenhagenille (Kallassa1779-1781) tai hänen isälleen kauppias Petter Stenhagenille ja tämän suvulle Kokkolassa". Tämä tupa on myös suuruudeltaan toista luokkaa muihin verrattuna. Vielä 1960-luvun lopulla Tenhaaki oli avoinna ja jokseenkin hyväkuntoinen. Akateemikko Vilkuna mainitsee "Tenhaakin tupa", eikä maja, kuten muista rakennuksista. Tenhaakin omistaa Heimo Niemelän perikunta. Kirkosta etelän suuntaan "vanhaa Papinhaminaa" kohden löytyy tulipesän jäännöksiä, joten silläkin suunnalla olisi majoja ollut. Sille paikalle Runeberg ei 1766-karttaan majaa ole piirtänyt, mutta Haminavouti Nikanderin piirtämässä kartassa1850-luvun alussa maja näyttäis olleen.
Kallan kolanpään vanhat kalamajat
Kirkosta länttä kohden edetessä, voimme nähdä karin korkeimmalta kohdalta kaikkien vanhojen majojen hävinneen maisemasta. Tältä alueelta kerroin 1-osassa ne liitupiiput löydetyksi. Vanhan bookin läheisyydessä on ollut tihein asutus vielä 1766. Samoin on häipynyt Himangankallion ja Hailuotolaisten Tupakallion asutus. Ehkä jonkin verran nuorempaa on sitten majat, jotka tulevat vastaan seuraavaksi. Polun eteläpuolella on Puskalan vanha tupa, joka rappiotilasta pelastettiin 1950-luvun puolivälin paikkeilla. Tämäkin tupa on tavallista suurempi, joten on mahdollista, että tämäkin olisi näitä Kokkolan porvariston tupia. (Voisko olla Meurlingin tai Castellin, joka olisi Käännälle myyty?) Puskalan tuvassa, millä nimellä se tunnettiin, on erikoista takan rakenne. Se on avotakka, jonka hormi on varustettu kahdella pellillä. Toinen suoraan ulos johtava ja toinen antaa mahdollisuunen takan lämmitykseen, kuten nykyuuni.
Raasakka, joka on nykyään Juolan suvun käytössä ja oli pitkään Kalle Juolan asuttamana, on todennäköisesti alkuaan rakennettu 1700- luvun lopulla tai 1800-luvun alussa Raasakan venekunnan toimesta. Tätä tukee Vilkunan kirjoitus: " Kun saarnaaja Wahstein 1824 halusi lähteä jo elokuulla, …Lyhyen neuvottelun jälkeen karikunta sopi, että Raasakan venekunta veisi papin Lohtajalle ja …." Maja-osa on ollut asuttavassa kunnossa, vaikkakin kovin alkeellinen. Sen aitta-puoli, joka oli ollut pitkään kehänä ilman kattoa, hajotettiin ja tilalle Juolan serkukset toivat maista hirsirakennuksen ja liittivät sen saman katon alle.
Raasakan kohdalla toisella puolella polkua oli pitkään hirsikehä, jonka Lauri ja Martti Männistö tekivät kämpäksi. Tämän kehän alkuperästä ei liene tietoa, mutta ollee samaa ikää Raasakan kanssa, kuten ovat seuraavatkin entisöidyt majat. Kaikki sijaitsee tällä hetkellä (v.2000) n.4 m merenpinnasta. Niistä muodostuu pihapiiri, jossa ovat: Antti Juolan perikunnan, alkujaan kai Kestilän vanha maja ja Yrjö Vierimaan perikunnan kunnostama maja, jonka alkuperää ei ole tiedossa. Näiden välissä on maja, jonka omistussuhteet vaihtuivat usein. Todennäköisesti se on ollut Rajaniemen omistama. Maja oli pitkään huonokuntoinen. Pekka Himanka ja Jukka Rautio saivat karikokoukselta luvan kunnostaa majan, saaden siihen asumisoikeuden. Pihapiiriin kuuluu vielä Juolan Mannan perikunnan maja. Juolat ovat vanhaa kalastajasukua Kallassa. Vanhassa haminavaltauskirjassa 16. 7.1746 mainitaan yhtenä allekirjoittajana puumerkillä Matti Juhonp.Juola. Vielä tähän pihapiiriin kuuluu Museo, Kalamaja 1700- luvulta. Tähän majaan on kuulunut lato-osa, joka on hävinnyt sen länsipäästä. Erikoista tässä majassa ovat sen lyhyet sängyt. Isä-Kustaan kertomana ne olivat sen vuoksi lyhyet, että niissä ei saanut siki-unta. Näin voitiin tarkkailla ikkunasta myrskyn puhkeamisia ja ehdittiin hakea verkot pois sen kourista.
Ulommaisena Kolanpäässä oli Kistu, josta Kistunsääri on nimensä saanut. Kenen on maja ollut? Tokko kuitenkaan alunperin putka, vaikka sitä kai tuo Kistu tarkoittanee. Kistu oli pystyssä vielä 1940-vuosikymmenen lopussa.
Kalamajojen "arkkitehtuuri"
Vanhat rakennukset Kallassa ovat olleet "arkkitehtuuriltaan" saman kaltaisia. Niissä erikoispiirteenä ovat harjakulma, räystäspituus ja neljäruutuiset akkunat. Eräässä karikokouksessa 1960- luvulla oli vieraina Museovirastosta kaksi virkailijaa, jotka ottivat esille juuri nuo edellämainitut asiat ja joitakin muitakin seikkoja karin rakennuksissa ja joita he halusivat, että karilla noudatetaan. Muistelen, että räystäspituudesta annettiin periksi, koska nykyrakenteita ei myrsky siltä osin riko. Tässä kokouksessa puheenjohtajana toimi vielä Emil Juola, jonka Vilkuna kertoo olleen Haminamestarina 1920- ja 1930-luvuilla. Muistissani ei ole, mitä tuli kokouksen pöytäkirjaan. Mutta ainakin harjakulma piti uusissa rakennuksissa ottaa aina museokämpästä. Missä vaiheessa akkunat ovat saaneet nykyiset muotonsa, yksiruutuisina tai kaksiruutuisina? Joka tapauksessa esim. Tenhaakissa, museokämpässä ja todennäköisesti myös Raasakassa ovat akkunat olleet alunperin neliruutuisia. Monilta osin yllä kuvatut asiat ovat muuttuneet. Jos pyritään historiaa säilyttämään, on otettava huomioon, mitä tehdään silloin, kun jotakin entisöidään tai uutta rakennetaan.
Kalla Äijä, tarua vai "totta"
Kirkon edessä on kivi, jossa on hakattuna risti. Tämä saattaa olla maanmittari Runebergin tekemä, kun hän teki karttaa Kallasta vuonna 1766. Siihen voi liittyä n: 33, josta mainitsin Maakallan historiaa 1-osassa. Karilta löytyy myöskin toinen numero kallioon hakattuna. Onko näillä yhteys toisiinsa? Kallan Äijä liittyy monissa kertomuksissa tuohon kivessä olevaan ristiin. Tähän mielenkiintoiseen aikalaisen kertomukseen, jonka olen saanut kuulla Kallan Äijästä, palaan myöhemmin osassa Maakallan historiaa 4, jos sallitte.
Lähde: SUUR-KALAJOEN HISTORIA 1 (1956)
Kustaa Vilkuna: Kallan kalastajayhdyskunta.
Kalla- historiaterveisin
Auvo Kustaanp. Saari
MAAKALLAN HISTORIA 4
Kallan kirkon edessä, muutama kymmenen metriä vanhaa papinhaminaa kohden, on kivi, jossa on hakattuna risti. Tämä saattaa olla maanmittari Runebergin tekemä, kun hän laati karttaa Kallasta vuonna 1766. Sen merkitys voi olla ilmansuuntia osoittava merkki. Saattaa olla vaikeaa ristin todellista merkitystä enää saada selville. Siihen voi liittyä nro 33, josta mainitsin Maakallan historiaa 1-osassa. Karilta löytyy myöskin toinen numero, se on nro 32, läheltä kirkkopään laituria, kallioon hakattuna. Onko näillä kaikilla yhteys toisiinsa ja vieläkö samankaltaisia numeroita löytyy lisää?
Kallan Äijä liittyy monissa kertomuksissa tuohon kivessä olevaan ristiin. Nämä tarinat ovat eräänlaista Maakallan historiaa, joten kerron niistä tässä osassa. Erääseen mielenkiintoiseen aikalaisen kertomukseen, jonka olen saanut kuulla Kallan Äijästä, haluan paneutua seuraavassa.
Kallan Äijä, tarua vai ”totta”?
Kirjoittaja ja muistiin tallentanut Auvo Saari
Kallaan ja Kallan Äijään liittyy useampia taruja ja tarinoita, joita vanhat kalastajat ovat kertoilleet. Yksi tarina kertoo: Kirkon vieressä olevan ristikiven alla asuu kalastaja, joka jäi karille syksyllä toisten lähdettyä mantereelle. Vain kerran hänet on nähty, eräänä myrsky-yönä, kauan sitten. Hän varoitti eräässä kalamajassa tilapäisesti yöpyviä kalastajia lähtemästä merelle, joka muuttuisi myrskyn raivoksi. Uskoivatko varoituksen antajaa? Eivät kai, koska toinen tarina kertoo: Venekunta kalastajia oli syysmyöhällä tullut karille ja lähtivät verkonlaskuun. He olivat saaneet verkot mereen, kun myrsky yllätti heidät. Aallot purkivat rantakiviin. He eivät yrittäneet takaisin karille. Ilta pimeni. Myrskyävältä mereltä he näkevät, että heidän kämppää kiertää joku lyhtyä kantaen.
Myöhemmin kalastajat kertoivat tapahtumaa ja olivat varmoja, että karilla ei ollut muita heidän lisäkseen. Näistä tarinoista on muodostunut taru ristikiven alla asustavasta Kallan Äijästä, joka varoittaa kalastajia myrskystä ja joka syksy-yönä lyhty kädessä kiertää kämppää.
Seikkailuikä, 11 vuotta
On kesä 1970 luvun alkupuolella. Olemme viettämässä jälleen yhtä kesälomaa perheeni kanssa lapsuuteni maisemissa Maakallassa. Lohirysät on nostettu ylös merestä, pesty, kuivatettu karilla, korjattu ja kannettu latoon odottamaan seuraavaa pyyntikesää. Lohimiehet ovat lähteneet maihin. Karille jäi vain meidän ja Ouran perheet. Olimme paljon samaan aikaan karilla, koska lapsemme ovat saman ikäisiä. Viihdyimme karilla ja nautimme yhdessä olosta.
Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta, on kaunis tyyni päivä. Olemme kokoontuneet Ouran kämpän edustalle, suuren ammeen ympärille, jossa usein perheiden kanssa vietämme kahvihetkiä. Aki kertoilee 11-vuotiaiden seikkailuiästä. ”Se on ikä, joka on jäänyt useimmalle mieleen. Missä on silloin seikkaillut, sinne juuri vanhempana mieli palaa jne”. Aurinko lämmittää ja saa meidän ihomme yhä vain ruskeammaksi. Aika rientää ja päivä vaihtuu illaksi. Tummia pilviä muodostuu taivaalle ja tuuli rikkoo tyynen merenpinnan. Lännenpohjonen nostaa kohta aallokon. Ei kai vain tule myrsky? Usein kuulee sanottavan, että tyyntä myrskyn edellä. Kahvit on juotu, päivän jutut kerrottu, on vietetty jälleen yksi kesäisen kaunis päivä ja palaamme kämpällemme. Päivä on muuttunut nopeasti tuuliseksi illaksi, kuten niin useasti ennenkin. Kallan ilmat ovat aina upeita, oli tyyni tai tuulinen sää, satoi tai paistoi.
Auringon paiste on ihanaa, sade virkistää,
tuuli saa ryhdistäytymään, lumi riemastuttaa.
Huonoa ilmaa ei ole olemassakaan,
on vain erilaisia hyviä ilmoja.
Nauti niistä jokainen päivä.
Eihän karilla pitäisi olla ketään muita
Minulla on tapana myrskyn aikana lähteä kiertämään karia. Niin teen nytkin, kiertosuunta on vastapäivään. Se on luonnollinen suunta, näinhän tehdään juostessa urheilukentälläkin. Miksikähän aina näin päin, sitä mietiskelen. Astellessani vanhan papinhaminan luo, näen jotain, mikä tekee iltalenkkini erikoiseksi. Intiaani-tyttö keräämässä tuohia ja puunjätteitä karilla. Eihän karilla pitäisi olla ketään muita. Katson, minne tyttö menee. Pappilaan, se on saanut illan tullessa vieraita ja kohta sen tornista nouseekin savua.
Uteliaisuus valtaa lenkillä olijan. Koputan oveen. Minut pyydetään sisään. Pöydän ääressä istuu harmaatukkainen, uljasryhtinen mies ja hienosti pukeutunut nainen kesämekossaan sekä nuori tyttö. Äskeinen puunkerääjä on askareissa avotakan ääressä. Esittelen itseni ja pyydän anteeksi tuottamaani häiriötä. Mies nousee ylös, esittelee itsensä ja seurueensa. Kuulen nimen korviini jotenkin näin: “Olen Bergeley [Böörgli], tulemme Kanadasta ja tässä on vaimoni ja tyttäreni sekä hänen koulukaveri”. Miehen etunimeä en saanut muistiini.
Siinä keskustellessamme käy selville, että mies on Ulkokallassa olleen majakkamestari Björklöff’ in poika. Isäni suusta kuulin usein nimen Pyörklevi, sama majakkamestari, oletan. “Olen saanut Sunin Laurilta veneen lainaksi ja lähdimme perheen kanssa lapsuuteni maisemiin, missä isäni mukana sain olla monet kerrat kesää viettämässä. Halusin esitellä nämä karit perheelleni. Pääsimme Ulkokallasta pois ennen tuulen nousua ja ehdimme tänne juuri parahiksi, kun tuuli yltyi. Karit ovat vuosikymmenien aikana paljon muuttuneet, mutta sama luonnonrauha täällä vallitsee”. Hän kertoo itsestään ja lapsuudestaan. “Olin 11-vuotias, kun kerran myöhäisenä syyspäivänä ……..”.
Tässä vaiheessa keskeytän hänen juttunsa. Kuinka hän sattuukin kertomaan juuri siitä, mitä olimme päivällä Akin kertomana kuulleet. Sanon, että olemme kaikki kiinnostuneita kuulemaan lisää hänen tarinaansa ja lähden Ouran kämpälle. Kerron Akille vieraista ja sovimme, että pyydetään perhe iltateelle. Sinne kokoonnumme kaikki ja hyvin mielenkiintoinen tarinailta alkaa. Käy selville perheen nimi ja nimen muuttuminen.
”Kanadassa ja USA:ssa on Ö tuntematon kirjain, minua puhuteltiin milloin minkäkinlaisella nimellä. Tuntui luonnolliselta muuttaa nimi sellaiseksi, mikä suuhun parhaiten sopi ja minkä toisetkin osaavat lausua”. Pyydän kertomaan siitä, mihin pappilassa jäimme, koska luulen sen olevan mielenkiintoista kuultavaa meille kaikille.
"Kerron teille erään käyntini täällä, kun olin pieni poika. Sen käyntini muistan aina, sillä se oli jännittävin tapaus, minkä olen lapsena kokenut". Tässä vaiheessa ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, mitä hän meille tulee kertomaan. Lapset istuvat lattialle ympyrään ja tarina vieraamme lapsuuden ajasta, Kallan kareilla, alkaa:
”Tosikertomus” Kallan Äijästä
“Olin 11-vuotias, kun olimme isäni kanssa Ulkokallassa. Hän oli siellä majakkamestarina ja niinpä minulla oli mahdollisuus viettää karilla kesiä yhdessä hänen kanssaan. Olin saanut koulusta luvan pitempään viikonloppuun ja niin pääsin vahtivuoron vaihtuessa jälleen isäni luo ulkokariin. Oli kaunis myöhäinen syyspäivä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja meri oli tyyni. Yöllä oli satanut vähän lunta ja rannat olivat jääriitteessä. Pientä karia kiertäessäni päätin, että on tehtävä jotain erilaista. Pyysin isältäni haulikon ja sain luvan lähteä Maakallaan vesilinnun pyyntiin. Olin samanlaisen retken tehnyt ennenkin, joten laitoin jullan vesille ja soudin Maakallaan. Pyyntiretkeni ei ollut mitenkään tärkeä, vaan oleminen vähän isommalla karilla. Ajan kulumista en tarkkaillut, vaan kuljin pitkin karia, söin puolukoita ja nautin kauniista päivästä. Linnut saivat olla rauhassa, tokkopa nuita olisin saanutkaan.
Päivän muuttuessa illaksi tuuli alkoi puhaltaa ja pian huomaan olevani yksin tuulisella karilla. En yritäkään lähteä paluumatkalle, se tuskin olisi aivan helppoa, eikä kovin järkevääkään. Isäni oli opettanut minulle, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan. Karilla on aina avoinna olevia kämppiä, joissa voi yöpyä ja niin majoituin niistä yhteen. Takan reunalla oli tulitikkuja ja pöydällä lyhty, jossa oli vähän öljyä. Asetuin taloksi, laitoin tulen takkaan ja väsyneenä kävin petille. Takkatuli hehkui lämpöään ja alkoi jo lämmittämään kämppääkin. Illalla alkanut tuuli yltyi yhä vain kovemmaksi ja alkoi ulvoa nurkissa. Pimeys tuli kaveriksi kämppään.
Olin jo siirtymässä unimatin luo, kun kuulen kopautuksen (kop) ovelta. Arvaatte kyllä, mikä pelko valtasi minut, joka tiesin olevani yksin karilla. Avasin oven ja katsoin joka puolelle. Mitään ei näkynyt. Palasin petille ja pelko ajatuksissani koitin päästä uneen. Taas säpsähdän (kop, kop). Nyt sytytän lyhdyn, avaan oven ja lähden ulos. Kierrän kämpän, kierrän vielä toisenkin kerran. Ketään en näe, on vain pimeää. Myrskyävä meri heittää aallot rantakivikkoon ja mieleeni tulee ajatus, että tuolla merellä ei olisi kovin mielellään.
Tulen sisään ja mietin, kuka kumma pelottelee minua tällä tavalla. Taas kuuluu pienin välein (kop, kop, kop ) jatkuva koputus. Kuuntelen tarkkaan, voiko koputus kuuluakaan ovesta. Onko katolla joku? Siirryn takka-nurkkaan oven luo. Näen, kuinka tornin juuresta tippuu vesitippoja alas lattialla olevalle pärekasalle. Välikatolle on päässyt tornin juuresta edellisenä yönä satanutta lunta ja kämpän lämmetessä se alkoi hiljalleen sulamaan. Vesitipat saivat aikaan nuo koputukset. Nuo mokomat pitivät minut pitkän aikaa jännityksen vallassa, nyt helpotti. Siirsin pärekasaa, sammutin lyhdyn ja menin jälleen petille, vedin vällyt korville ja nukahdin. Seuraavan päivän aikana meri tyyntyi ja pääsin soutamaan takaisin ulkokariin, missä isäni oli jo huolissaan odotellut pientä linnustajaa.
Kuulin myöhemmin tarinoita Kallan Äijästä, jotka saatoin yhdistää itseeni. Mahtoiko sinä yönä olla kalastajia liikkeellä, jotka eivät päässeet karille ja jotka näkivät minun kiertävän mökkiä lyhty kädessä? Olenkohan minä se Kallan Äijä, josta on kerrottu taruissa ja tarinoissa?”
Ilta on vierähtänyt ja teet nautittu, on aika toivottaa hyvästit. Kiitämme tarinatuokiosta ja lähdemme, me kämpällemme ja vieraat pappilan suojaan, joka on ollut monen kaukaisen vieraan yömaja ennenkin. Aamulla toteamme, että pappila on majoittanut “Kallan Äijän” ja hänen seurueensa. Tuskin menivät ristikiven alle, vaan olivat aamuvarhaisella lähteneet ja jättäneet muistiimme yhden mielenkiintoisen tarinan. Tapasin myöhemmin Lauri Sunin. Hän kertoi tästä majakkamestarin pojasta, joka oli ollut Laurin sotakaveri ja näin ymmärsin, sillä hetkellä Kanadassa suuren sairaalan talouspäällikkö.
Merellisin Kallaterveisin
Auvo Kustaanp. Saari
MAAKALLAN HISTORIA 5
"Haminaoikeuden muodosti niinä aikoina, joilta pöytäkirjoja on tallessa, haminavouti ja 6 lautamiestä siten, että kustakin lähipitäjästä oli 2 edustajaa. Ellei valittu ollut kihlakunnan lautamies, hänen oli ensimmäisessä oikeuden istunnossa vannottava juhlallinen tuomarinvala. Sitä ennen kysyttiin, oliko asianomaisella mitään sellaista kohdallaan, joka esti valanteon. Haminavoudin tärkeimpänä toimena oli yleisen järjestyksen valvominen ja yleisten tehtävien huoltaminen. Kaikessa oli ohjenuorana Karin lakikirja, eli edellämainittu asetus v:lta 1771, jota suomennettuna säilytettiin karin arkussa. Palkakseen haminavouti sai "ämpärin" eli napeksen (n. 15 l.) tuoreita kaloja hengeltä". Näin kirjoittaa Akateemikko Kustaa Vilkuna Kallan kalastajayhdyskunnan historiassa. Karin lakikirjaan nojaten Kallan karien itsehallinto toimii edelleen ja karinkokous pidetään joka kesä Jaakonpäivää lähinnä olevana sunnuntaina heinäkuun lopulla.
Mihin Maakalla alueellisesti kuului?
Kun tälle pienelle alueelle väkeä kertyi useasta pitäjästä, jopa eri kihlakunnista ja lääneistä, maalta ja kaupungista, niin on mielenkiintoista tietää, mihin Kalla alueellisesti kuului. Hahtikari - Käräjäluoto oli 1500-luvulla ollut kalastajakylänä Kaarlelan pitäjän aluetta. Kun Kalla oli sen perillinen, niin oli luonnollista, että Kallakin alueellisesti olisi laskettu Kaarlelaan, kuten se oikeudellisesti ja kirkollisesti laskettiin. Vanhin maininta Kallasta - Kokkolan kaupungin perus-tamiskirja v:lta 1620 - on usein käännetty huolimattomasti: Kalajoen Kallassa. Mutta nimien välissä on pilkku ja kohta on käännettävä, kuten tohtori Möller on tehnyt: "saavat harjoittaa silakankalastusta Kalajoella, Kallassa, Tankkarin ja Trullögrundin luona". Kalajoen mainit-semisella varattiin siis kokkolalaisille tilaisuus kalastaa silakkaa esim. Rahjan saaristossa, joten asiakirjassa ei ilmene, minne Kalla kuului. Ikalaporin vapaaherra Schering Rosenhane katsoi Kallan kuuluvan vapaaherrakuntaansa eli siis Kalajokeen, mitä osoittaa talvikäräjillä 1656 luettu vapaaherra Rosenhanen Olli Sipinpoika Laurilalle antama valtakirja kantaa kok-kolalaisilta ja muilta Kallassa kalastavilta erikoisverona tynnyri silakkaa 20 tynnyrin kantoista venettä kohti ja muilta samassa suhteessa. Talonpojat sanoivat, etteivät hyväksyneet tällaista veroa, vaan lopettaisivat ennemmin kalastuksen kokonaan kuin maksaisivat. Vapaaherra ei nähtävästi saanut haluamiaan veroja. Eräässä hallituksen päätöksessä v:lta 1682 Kallan sanotaankin sijaitsevan "Kuninkaan yhteismaalla", joten se ei sen enempi kuin meren ulappa-kaan kuulunut mihinkään pitäjään. Vasta 1700-luvun puolivälissä karit siirtyivät kuin huomaa-matta myös alueellisesti Kalajoen Rahjankylään, kuten L.A. Runebergin karttaan on merkitty.
Karinvanhin, yhteisten asioiden hoitaja
Ensimmäinen Kallaan tulija saapui siis "ei kenenkään maahan" ja valtasi ensiksi tulleen oikeudella itselleen asemapaikan. Omistusoikeuden asemapaikalleen hän vahvisti työllä : raivaamalla valkaman ja pystyttämällä sekä verkkotarhan että majan. Mutta kun tilaa oli vähän ja tulijoita paljon, niin täytyi jo muutaman venekunnan saavuttua jollain tavoin järjestäytyä. Eräät viittaukset vanhemmissa pöytäkirjoissa ja suomalaisena myöhemmin tavattava nimitys karinvanhin oikeuttavat päättelemään, että jo varhain on pidetty venekuntien vanhinten eli perämiesten kokouksia ja että niissä on valittu karinvanhin johtamaan yhteisiä neuvotteluja ja vastaamaan yhteisten asioiden hoitamisesta.
Hampne-Rätt ja Hamina-Ordningi Eli Laki
Jo 1600-luvun lopulla ovat Kallaan saapuneet yhdessä kirkon kanssa myös valmiit hallinnolliset asetukset, joissa oli tarkat ohjeet, miten toimia.
Varhaisin valtakunnan hallituksen antama satamaoikeusasetus, joka on määrätty myös Suomen kalastuspaikoissa noudatettavaksi, kuten sen johdannossa nimenomaan sanotaan, on Kaarle XI:n holhoojahallituksen antama "Hampne-Rätt" 10.5.1669. (Kaarle XI hallitsi 1660-1697)
Ilmeisesti Kaarle XI:n antamaa asetusta on noudatettu myös Kallassa, koska muutamat menettelytavat, kuten kalastamaan lähtö ja karista karkottaminen ovat tämän asetuksen mukaisia, tai sitten perustuvat vielä vanhempaan kansanomaiseen perinteeseen. Jo v.1726 näet annettiin laajempi uudistettu satamajärjestys (Fredrik I hallitsi 1720-1751) ja edelleen 1771 " Cuning:sen Maj:tin Uudistettu Hamina-Ordingi Eli Laki", joka suomalaisena laitoksena oli myös Kallan karinarkussa ja joka on kymmeniä kertoja kalastuskauden alussa luettu kansalle saarnastuolista. Näissä ei kuitenkaan ole kaikkia Kallan kalastajayhdyskunnalle ominaisia piirteitä.
(Aadolf Fredrik hallitsi 1751-1771, hän vieraili Suomessa 1752, kulkien rantatietä ja pysähtyen ruokailemaan Lohtajalla. Tämän kunniaksi on pystytetty muistokivi valtatie 8'n laitaan Himangan ja Kalajoen välille).
Kallan paikallishallinto, karinkokous, haminaoikeus, haminavouti
Paikallishallinnosta Kallassa huolehti kolme asetusten mukaista elintä: karinkokous, haminaoikeus ja haminavouti. Karinkokouksesta ei ole mitään erityisiä säädöksiä, ja on ilman muuta selvää, että siihen ottivat osaa kaikki Kallaan saapuneet kalastajat, olipa suorastaan painava velvollisuus saapua kokoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin heti kalastuskauden alussa Jaakon päivän tienoilla. Kokous valitsi ensimmäiseksi haminavoudin ja sitten karinlautamiehet, jotka yhdessä muodostivat haminaoikeuden. Seuraavana kokousasiana juuri valittu haminavouti luki hamina-asetuksen sekä muut mahdolliset päätökset, jotka oli päätetty vuosittain lukea, minkä jälkeen huutokaupattiin reimarien asettaminen sekä merkkilyhdyn huoltaminen kumpeleen nenässä. Lisäksi voitiin keskustella siitä, mitä korjauksia muuten olisi tehtävä tai mihin muuhun olisi yhteisesti ryhdyttävä huomioon ottaen yhteiset valkamat, kumpeleet ja taminat sekä kirkko ja pappila. Kaikki tehtävät myytiin huutokaupalla alimman tarjouksen tehneelle. Kun näin oli saatu yhteiset menot selville, päätettiin käsirahan suuruudesta eli siitä maksusta, verosta, joka kannettiin jokaiselta venekunnalta. Kesän myöhemmät karinkokoukset olivat haminavoudin koolle kutsumia ja niissä esitettiin tai pöytäkirjasta luettiin haminaoikeuden päätökset. Kalastuskauden viimeisessä kokouksessa kirkkoväärti esitti karin ja kirkon tilit; samalla valittiin uusi kirkkoväärti, joka sai huoltoonsa karin rahat.
Asetusten mukainen haminavouti oli alkuaan valtion edustaja. Koska etäiset kalastuskarit sijaitsivat kruunun yhteismailla, haminavoudin piti katsoa, että verot tulivat kannetuiksi. Mutta Kallassa haminavouti oli vain kalastajien yhteinen luottamusmies, ja milloin hän oli pappi, hänessä yhtyi sekä hengellinen että oikeudellinen johto. Samalla hän oli "karinvanhin" kaikissa asioissa. Kun Kallassa sattui usein papittomia pyyntikausia, valittiin haminavoudiksi joku pystyvä kalastaja. Vanhin nimeltä tunnettu kalastajain parista valittu haminavouti oli
Niilo Antinpoika Iso-Rako Lohtajalta, joka oli toimessa v.1746.
Ulkokalla liitettiin vanhaan yhdyskuntaan
Ensimmäiset vakinaiset kalastustilukset on Ulkokallasta raivattu ja vallattu kesällä 1776. Silloin kari oli runsaan hehtaarin laajuinen paljas kivikko. Kaksi kesää valtaajat asuivat karilla täysin villeinä maksaen vain neljännestynnyrin suolasilakkaa kymmenyksenä maissa kirkkoherralleen. Mutta 10.8.1778 Kallan haminaoikeus teki kirkossa luetun kuulutuksen mukaisesti ensimmäisen tarkastusmatkan "niin sanottuun" Ulkokallaan ja liittivät tämän valtaajat sovitteluin vanhaan yhdyskuntaan. Kysyttäessä kalastajat ilmoittivat sitäkin mieluummin haluamansa noudattaa haminaoikeuden määräyksiä, koska saavuttivat siitä ja Jumalan palveluksesta saman suojan , edun ja arvon, mikä on heidän tovereillaan Kallassa.
"Karinvanhin", karimestari, haminamestari
Viimeinen saarnaaja-haminavouti E.H.Nikander hankki viranvahvistuskirjat kuvernööriltä 1851, mutta siitä kalastajat suuttuivat ja jo seuraavana vuonna päätettiin hänen rinnalleen valita "karinvanhin" eli järjestysmies (ordningsman), joka oli samalla kirkkoväärti. Nikander luopui toimestaan 1857, minkä jälkeen varsinaista haminavoutia ei ole valittu, vaan on valittu karinvanhin, jota on sanottu karimestariksi. Viimeinen perinteellisen karinkokouksen valitsema karimestari oli Eemil Juola. Hän on hoitanut tointa 1920-1930- luvuilla. Eemil Juola toimi karikokouksen puheenjohtajana ja haminamestarina vielä 1960-luvun lopulla.
Kuinka karin hallinto otti huomioon vanhat kuninkaan antamat asetukset ja lait, siitä esimerkki karinkokouksessa käsitellyssä asiassa.
" Kuulutus. Ilmoitetaan että kalastajat Maakallassa päättivät, että koska lampaat tekevät kalastajille suurta vahinkoa repien kuivaamaan asetettuja pyydyksiä sekä syövät ja likaavat kaloja samoin yöaikoina, jolloin kalastajat ovat pyydystämässä, hävittävät kalamajain eteisissä kalastajain eväät. Joten kehoitetaan hetimiten hakemaan lampaansa pois kalastajain vastuksilta, eli muutoin kalastajain täytyy ryhtyä vakavampiin toimenpiteisiin Kallankarissa kalastajille annetun kuninkaallisen asetuksen suomissa rajoissa.
Kalajoen Maakallassa 15 päivän heinäkuuta 1925
Eemil Juola (Kallan nykyinen haminamestari)."
Todennäköisesti hänen toimikaudelta asti alkuaan karinvanhimmasta on tullut haminavoudin ja karimestarin jälkeen haminamestari, jota nimitystä käytetään tänäkin päivänä. Haminaoikeudesta on tullut karineuvosto, joka valitaan vuosittain vanhan asetuksen mukaisesti. Kirkkoväärti on muuttunut rahastonhoitajaksi. Karinkokous kokoontuu perinteisesti pöytäkiven ympärille (sijaitsee vanhan bookin läheisyydessä), missä haminamestari avaa kokouksen ja yleensä johtaa kokouksen kulkua lyöden päätökset kivellä pöytäkiveen.
Lähde: SUUR-KALAJOEN HISTORIA 1 (1956)
Kustaa Vilkuna: Kallan kalastajayhdyskunta.
Kalla- historiaterveisin
Auvo Kustaanp. Saari
MAAKALLAN HISTORIA 6
Aikaisemmissa kirjoituksissani Maakallan historiasta olen tuonut esiin asioita Kallan karin synnystä, sen alkuajoista, asutuksesta, Oolannin sotaretkestä Kallaan, Kallan Äijästä, karin paikallishallinnosta jne. Tässä osassa palaan Kallan historiassa aikaan, jolloin varhaiset satamaoikeusasetukset olivat vaikuttamassa kirkon valtaan Kallan kareilla. Miten varhaiset asetukset ja lait vaikuttivat Maakallan ja Ulkokallan kalastajien hengelliseen ja maalliseen elämään. Kuinka papit ja haminasaarnaajat, toimiessaan haminavouteina, ottivat osaa karien paikallishallintoon. Kuinka kauaskantoinen tämä kirkon valta Kallan kareilla oli ja miten tärkeää osaa papisto ja maallinen valta maaherrojen kautta käytti, täyttääkseen kuninkaan antamat lait ja asetukset vuosisatojen aikana.
Sain kunnian tavata Akateemikko Kustaa Vilkunan Maakallassa 1977, kun hänestä tehtiin 75-vuotiskuvausta. Olen kiitollisin mielin tehnyt tätä sarjaa ja muistellut sitä päivää, jolloin sain kuvauksen aikana olla mukana hänen seurueessa. Käydessään vierailulla isä-Kustaan rakentamassa matalassa majassamme, sain kuunnella hänen tarinoita ja ihailla hänen valtavaa muistiaan kertoessaan Kallan historiasta.
Joka sunnuntai on kalastajien käytävä kirkossa
Varhaisin valtakunnan hallituksen antama satamaoikeusasetus, joka on määrätty myös Suomen kalastuspaikoissa noudatettavaksi, on Ruotsin kuninkaan Kaarle XI: n holhoojahallituksen antama "Hampne-Rätt vuodelta 1669. Todennäköistä on, että tätä asetusta on noudatettu myös Kallassa. Asetuksen 3 pykälässä säädetään, että kalastajien on käytävä joka sunnuntai kirkossa. Kolminkertaisesta laiminlyönnistä uhkasi karista karkotus. Milloin kirkkomatka oli niin pitkä, ettei päiväseltä voinut käydä jumalanpalveluksessa, oli pappi kutsuttava kariin.
Falanderit, ensimmäiset haminasaarnaajat?
Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että Kalla on alunperin kuulunut Kaarlelan eli Kokkolan kirkkoherrakuntaan. Kuka toimitti 1600-luvulla jumalanpalvelusmenot Kallassa, siitä ei ole varmaa tietoa. Mahdollisesti tämä pappismies oli Kokkolan alkeiskoulun opettaja tai rehtori. Varmana voidaan pitää tietoa, että Kokkolan koulun ensimmäinen varsinainen rehtori Johannes Falander (1691-1693) toimi Kallan haminasaarnaajana ja että hänen isänsä Iisak Falander, Kokkolan kirkkoherra 1673-1693, saarnasi Kallassa. Papilliset Falanderit olivat kalamiehiä, heillä oli omia kalavesiä Kokkolan seuduilla, joten on luonnollista, että he saapuivat myös Kallaan. Virallisesti Kokkolan koulun rehtorit määrättiin syyskesäksi Kallaan vuodesta 1726 lähtien. Mainitun vuoden maaliskuun 1. päivänä hallitus antoi uudistetun hamina-asetuksen, jonka 2. pykälässä edelleen määrättiin kirkossa käynti pakolliseksi sunnuntai - ja juhlapäivinä.
Kalajoen kirkkoherroista Pentti Virrankoski mainitsee Aabraham Eerikinpoika Falanderin (1697-1709), joka oli Kokkolan kirkkoherran poika. Erkki Aho mainitsee kirjoituksessaan Kalajoen kirkkoherroista Aabraham Eerikinpoika Falanderin lisäksi Erik Falanderin (1731-1739). Oletettavasti nämä Kalajoen kirkkoherrat olivat samaa pappissukua Kallassa toimineiden Falanderien kanssa.Tuntuu oudolta, että näistä Kalajoen kirkkoherroista ei löydy Kallan historiassa mainintaa, vaikka heidänkin olisi luullut ainakin käyneen Kallassa.
Maakallan ensimmäinen kirkko
Kallan kalastajat ovat olleet lainkuuliaisia ja Jumalaa pelkääviä. Täyttääkseen asetuksen vaatimuksen, kalastajat ryhtyivät raskaaseen tehtävään, rakentamaan puuttomalle karilleen ensimmäistä kirkkoaan.
Falanderien aikaansaannosta lienee Kallan ensimmäinen kirkko, joka valmistui vuonna 1680. Kirkko oli matalahko 5-ikkunainen rakennus; vesikatto oli laudoista, välikattoa ei ollut lainkaan. Puulattiaa oli vain keskikäytävällä ja alttarin alla, penkit olivat siis paljaalla kalliolla. Saarnastuolin asemesta oli korkea laudoituksella ympäröity istuin ja siinä 2 tiimalasia, toinen puolta, toinen koko tuntia varten. Oven puolelle leikattu vuosiluku ilmoitti mainitun rakennusvuoden. Koska Falanterit olivat todennäköiset kirkon aikaansaajat, niin suotta ei raatimies Jakob Falander lahjoittanut kirkonkelloa Kallaan vuonna 1729.
Kello on pieni, läpimitaltaan 10 tuumaa. Kellossa on kirjoitukset: "Kuningas Fredrikin aikana on Kokkolan raatimies Jakob Falander vuonna 1723 valattanut minut Gerhard Meijerillä."
Lisäksi ruotsinkielinen lause;
"Jag kallar folk i Kalla Hamn
att falla Gud med Bön i Famn."
Kutsun kansaa Kallan sataman
rukouksiin Herran helmahan.
On todennäköistä, että v.1680 rakennettu kirkko sijaitsi nykyisen kirkon länsipäässä ja kellokastari kelloineen olisi ollut kirkon lähellä, ehkä nykyisellä paikalla.
Haminasaarnaajat Kallan ensimmäisen kirkon aikana
Ensimmäisen virallisen Kallan saarnaajan valtakirjan sai 1726 Mathias Pazelius. Hän oli kokkolalaisen kauppiaan Heikki Pasasen poika ja oli taloudellisista asioista hyvin kiinnostunut mies; hänen toimiessaan myös haminavoutina uusi asetus tuli kaikin puolin tarkoin toteutetuksi. Hänen seuraajansa oli Georg Meurling, Rostokin yliopiston maisteri, joka jo 1732 siirtyi Poriin, ja virkaa hoiti maisteri Johan Forsman, jolla Meurlingin tavoin oli kalastustilukset Kallassa. Kalajoella syntyneet Fredrik Meurling (s.1789) ja Carl Fredrik Meurling (s.1812) saattavat olla samaa pappisukua?
( Usein nuoret miehet pappisopintojensa aikana ottivat pappissäätyläisnimekseen man-päätteisen sivistyssukuisen nimen, kuten esim. Snellman, Tengman, Forsman tai toisen sen ajan suositun –ius-päätteisen, kuten Calamnius, Simelius, Pazelius jne.)
Keskeisin esi- ja toimimies oli asetusten mukaan haminavouti. Haminavoudiksi voitiin valita kuka tahansa luottamusta nauttiva kalastaja. Kun haminasaarnaaja tuli pyyntikauden alussa kariin, valittiin hänet tähän tehtävään. Tämä oli tarpeellista kahdesta syystä. Ensiksi saarnaaja oli arvovaltainen, sivusta tullut henkilö, joten hänen odotettiin pyrkivän puolueettomiin ratkaisuihin; toiseksi hän oli kirjoitustaitoinen, joten hän saattoi pitää hamina-asetuksen edellyttämää muistikirjaa, johon merkittiin kaikki oikeudessa päätetyt tärkeimmät ratkaisut. Haminavouti valittiin joka vuosi uudestaan.
Yli neljännesvuosisadan (1749-1775) toimi oli Erik Juveliuksen harteilla, joka oli myös kiinnostunut taloudellisista asioista. Hän tuskin kävi kovinkaan usein Kallassa, koska oli tullut tavaksi hoidattaa tointa ylioppilailla ja virattomilla pappismiehillä. Esim. 1767 Kallassa oli Sievissä syntynyt Simo Achrenius ja myöhemmin ylioppilas Israel Cajanus, Lohtajan kappalaisen poika, josta myöhemmin tuli Pyhäjoen nimismies. Näinä vuosina kalastajat anoivat Cajanusta, jonka isoisä ja isoisän isä olivat olleet Lohtajan kirkkoherroina, omaksi papikseen Kallaan, anomus hylättiin. Kariin saapui 1778 rehtori Johan Kreander, joka oli Turussa vihitty priimuksena maisteriksi ja määrätty heti Kokkolaan. Turun matka ja sairaus olivat häntä estäneet tulemasta aikaisemmin, joten Cajanus oli hoitanut hänenkin tointaan 1776 ja 1777. Kreander oli Kallassa ainoastaan yhden syyskesän, sillä hän kuoli 27-vuotiaana jo seuraavana vuonna. Hän ehti kuitenkin lyhyessä ajassa paljon, mm. hän hankki lujasti sidotun pöytäkirjasiteen, alkoi merkitä tilukset tarkoin kirjaan ja sai ennen kaikkea varmaan alkuun uuden kirkon rakennuspuuhat.
Miksi Kalajoen papit eivät olleet haminasaarnaajia?
Kalajoella syntyneitä pappeja, kuin ei myöskään Kalajoen kirkkoherroja mainita, vaikka saattoivat todennäköisesti käydä Kallassa useinkin. Miksi heitä ei mainita Kallan historiassa? Siihen ei liene yksiselitteistä vastausta. Vai löytyykö sittenkin?
Kun Kallassa oli nyt kirkko, Turun tuomiokapituli yhdisti kirjeessään 2.11.1726 virallisesti Kallan haminasaarnaajan toimen Kokkolan koulun rehtorin virkaan. Tämä nopeasti annettu päätös perustui ilmeisesti edellä osoitettuun vanhempaan käytäntöön, sillä se ei ollut asetuksen sanamuodon mukainen; asetus näet edellytti, että kalastuspaikan pappi oli saatava lähimmästä kirkosta, tässä tapauksessa siis Kalajoelta, jossa oli useampiakin apulaisia. Toiseksi eräässä tuomiokapitulin päätöksessä 20.11.1782 mainitaan, että Kokkolan koulun rehtori oli ylimuistoisista ajoista saakka avustanut jumalanpalvelusten pitoa kesäaikaan Kallassa, siis jo 1600-luvulla.
Olisiko nämä kirjeet jotenkin vaikuttaneet siihen, että Kalajoen kirkkoherroja, mm. Abraham ja Erik Falanderia, ei mainita Kallan historian yhteydessä haminasaarnaajina. Ei myöskään Kalajoella syntyneitä pappeja, vaikka heitä löytyy aikamoinen määrä, joista seuraavassa otan esiin vain Kalajoella tai aivan lähikunnissa toimineita kirkkoherroja ja kappalaisia sekä heidän avustajia.
Frosteruksen pappisveljekset: Henrik, Kalajoen kappalainen 1573-1604 (k.1620 Hailuodon khrana), Andreas (k.1627 Vaasan khrana) ja Simon (k.1647 Oulun khrana). Heidän isä oli Kalajoen kappalainen vuosina 1573-1604. Johannes Ljungonpoika (Lapväärtin khra), jonka isä Ljungo Tuomaanpoika oli Kalajoen khrana1592-1610. Olof Kalajokiensis (k. 1663 Lohtajan kappalaisena). Pappisveljekset Gabriel Calamnius (k.1648 Kemin khrana) ja Carl Kalling k.1672 Kalajoen kappalaisena, veljesten isä oli Kalajoen kappalainen k. 1672. Mathesiuksen pappisveljekset: Josef k.1689 Kalajoen khrana; Gabriel k.1692 Kalajoen kappalaisena ja Petter k.1693 Kalajoen kappalaisena. Carl Carl'np.Kalling k.1697 Kalajoen khrana. Nils Gabriel'np. Mathesius (k.1740 Pyhäjoen rovastina), Gabriel Calamnius (k.1774 Limingan khran apulaisena), Johan Salmenius k.1796 Kalajoen khran apulaisena, Johan Gummerus (k.1831 Alavieskan kappalaisena), Johan Wilander (k.1785 Kalajoen kappalaisena), Fredrik Meurling (k.1826 Raution saarnaajana), Carl Fredrik Meurling (k.1841 Paavolan kappalaisen apulaisena). Hän oli Fredrik Meurlingin veljenpoika.
Niinkin myöhään, kuin vasta 1850 Kalajoen pitäjänapulainen Ernst Henrik Nikander piti jumalanpalveluksia Kallan kirkossa ja alkoi tilikirjan pidon. Hänet mainitaan ensimmäisenä Kalajokisena pappina Kallan haminasaarnaajan virassa ja myös haminavoutina.
Maakallan historia 3, sen 1-osassa mainitsin, että joillakin papeilla oli kalastusta Kallassa. Kalajoen Calamniuksilla ja Kallingeilla oli tilukset ja rakennukset karilla, samoin Meurlingeilla. Kirkkoherra Pietari Calamnius oli osakkaana venekunnassa. Lohtajan Cajanukset ja Pyhäjoen khra Westzynhius kalastivat Kallassa. Kalajoen kappalaisella Johan Wilanderilla ja khran apulaisella Adam Ottelinilla ja heidän perillisillään oli osuuksia rakennuksissa ja tiluksissa. Johan Wilander oli Kalajoen kappalaisena (vuosina 1755- 1785).
Hailuodon kappalaisena oli saman niminen poika (vuosina 1766-1823)
Maakallan toinen kirkko
Vuonna 1771 tuli voimaan "Cuning:sen Maj:tin Uudistettu Hamina-Ordningi Eli Laki" joka suomalaisena laitoksena oli myös Kallan karinarkussa. Tässä Hamina-Ordningissa on uudelleen tähdennetty kirkossakäymistä ja annettu ohjeita sunnuntain vietosta. Jonkinlaisena todistuksena siitä, että mainitut asetukset ovat voineet vaikuttaa kalastajakirkkojen rakentamiseen, on se, että esim. Luulajan Uddskärin kalakarin kirkko on valmistunut 1774.
Kallan vanha v.1680 rakennettu kirkkohuone oli 1770-luvulla käynyt ahtaaksi ja oli hyvin rapistunut. Uudesta kirkosta oli useaan otteeseen neuvoteltu, ennenkuin vanha oli edes satavuotias. Toivomusta ryhtyi 1778 toteuttamaan silloinen saarnaaja ja haminavouti Johan Kreander. Haminaoikeus käsitteli asiaa 5 päivänä elokuuta, ja kaksi päivää myöhemmin Kreander järjesti aloituskokoukset siten, että Lohtajalta, Kalajoelta ja Pyhäjoelta saapuneet kalastajat saattoivat venekunnittain ja sitten pitäjittäin keskustella ensin omassa piirissään. Kaikki, myös Ulkokallan kalastajat, yhtyivät myönteiseen päätökseen, johon haettiin myös maissa olevien talojen kannatus siten, että näiden kolmen seurakunnan kirkoissa seuraavana sunnuntaina luettiin kutsu kokoukseen, jossa kotona olevien oli asiasta päätettävä.
Kun tiedot myönteisistä päätöksistä olivat saapuneet Kallaan, pidettiin 28.8.1778 yleinen karinkokous, jossa lopullisesti päätettiin rakentamisesta. Piirustukset oli saatu kuuluisalta kalajokiselta kirkonrakentajalta Simo Jylkältä (Silwen). Kirkosta piti tulla kahdeksankulmainen ja kaksiovinen, pituus 7,5 syltä, leveys 5,5 syltä ja korkeus 2 syltä kivijalasta kattolistaan, ikkunoita 6, puoli-ikkunoita 2 itäpäähän, ovien piti tulla pohjoisseinälle ja länsipäähän. Kirkkoon piti tulla pieni kuori ja sinne poikkipenkki pappia ja lukkaria varten sekä alttarikaide ja pöytä ynnä saarnastuoli. Katto päätettiin tehdä paanuista ja niin korkea kuin seinien asento sallisi. Tarvittavat naulat, rauta, terva, lankut ja laudat päätettiin pyytää Oulun, Raahen ja Kokkolan kaupungeilta, koska kirkosta tulisi niille varsin huomattava merimerkki hyödyksi purjehdukselle. Tämän jälkeen jaettiin ainesten hankinta venekuntien kesken. Hirret saivat olla honkaa tai kuusta, mutta suoraa ja oksatonta, paanut haapaa tai honkaa. Vielä sovittiin, että tarpeiden ja tekijäin piti olla seuraavan avoveden aikana paikalla viimeistään viikkoa ennen Jaakon päivää.
Kirkon rakentaminen
Kirkon rakentaminen puuttomalle ulkomeren karille oli suuri ja vaatelias yritys. Moni ehkä mielessään epäili rakentamisen onnistumista ja napisi rasitusten suuruutta. Ehkä siksi juuri haminaoikeus lisäsi perustamispäätökseen toisen lujan pykälän:
"Mutta jos joku, sen jälkeen kun yhteinen kansa on on nyt yksimielisesti päättänyt uuden kirkon rakentamisen, ilman laillista tai ilmoitettua estettä tai niskoittelusta ei ole tänne tuonut hänen osalleen jaettua rakennusainemäärää eikä hän itse tai hänen sijaisensa ota osaa työhön, niin haminaoikeus päätti, mitä yhteinen kansa yksimielisesti kannatti, että sellainen henkilö vastahankoisena ja vahingollisena jäsenenä karkotetaan koko iäkseen kalastuspaikalta ja katsoen sen aiheuttamaan haittaan rakennustyössä ja vahinkoon koko kalastuskunnalle tulee haminaoikeus perimään vahingonkovauksen täällä olevista kalastustiluksista ja luovuttamaan julkisesti niille, jotka ottavat osaa kirkon rakennustyöhön ja ainesten hankkimiseen."
Päätös, jolle hankittiin myös hamina-asetuksen mukaisesti kuninkaan käskynhaltijan vahvistus, oli ankara ja laajakantoinen. Vain kirkon rakentamiseen osallistumalla voi saada turvatuksi oikeuden jatkuvaan kalastukseen Kallassa. Mahdollisesti jo ensimmäistä kirkkoa rakennettaessa oli menetelty samoin.
Maaherra C.M.Jägerhornin vahvistus Oulusta saatiin kesäkuussa 1779, joten rakennustyöt voitiin alkaa sovittuna aikana, ja niinpä kaunis, uutuuttaan hohtava kirkko oli valmis seuraavana kesänä eli 1780. Perimätiedon mukaan kalansaaliit myöhemmin samana pyyntikautena olivat harvinaisen runsaat. Voi vain kuvitella, kuinka kirkon rakentaminen sujui niinkin nopeasti, eli yhden vuoden sisällä. Rakentajina on täytynyt olla taitavat ja työteliäät tekijät kirkonrakentaja Simo Jylkän apuna. Piirustuksia on täytynyt muuttaa rakentamisen aikana, sillä ikkunoita on kirkossa 5 samankokoista ja ovikin on muutettu etelän puolelle sekä alkuperäisissä piirustuksissa oleva kuori on jätetty pois. Vanha kirkko ei ollut täysin rapistunut, koska sen seinähirsistä voitiin uuteen kirkkoon tehdä lattia. Näistä lattiahirsistä löytyy vanhan kirkon rakennusvuosi 1680. Vuosiluku on luettavissa kirkon itäpohjoisnurkasta, kivikasan vierestä, neljännen penkkirivin alta. Eteläisen oven vieressä oli reikä, joka johdatti seinän läpi lukolliseen rahalippaaseen, joka toimi kolehtin kerääjänä Kallan kirkon hyväksi ja jonka tyhjennys kuului kirkkoväärtin tehtäviin.
Vuonna 1967 kirkko sai "vaivaisukon", jonka veisti Kallan kalastajana vuosikymmeniä toiminut Ville Orell. Ukko on merelle ylväästi katsova, sadevarustukseen puettu kalastaja, jolla on päässä kirkkohattu. Edelleen kolehti menee ukon läpi samaan vuosisatoja vanhaan lippaaseen. Erikoista tässä vaivaisukossa oli sen pitkä ulkomaan matka Italiaan Saluzzon perinteiseen puunäyttelyyn syksyllä 2001.
Kokkolalaisten kalastustoimet haminasaarnaajien harjoittamaa pyyntiä lukuunottamatta lakkasivat kokonaan 1770- luvulle tultaessa. Näihin aikoihin on uuden kirkon rakentamisesta alettu neuvotella, joten tämä on voinut olla Kokkolan porvareiden kalastuksen loppumisen syy. Todennäköisesti he kuten Pyhäjoenkin kalastajat katsoivat, että heille olisi vanhakin kirkko kelvannut.
Suomen pienin pappila
Jonkinlainen pieni "papintupa" oli ollut ainakin vuodesta 1726, ehkä jo ensimmäisen kirkon alkuvuosilta saakka tai ennen kirkkoakin. Siinä oli vain yksi huone, "jossa pappi oleskeli ja keitätti ruokansa." Vahvistaessaan kirkon rakennussuunnitelman 1779 maaherra liitti päätökseen myös pappilan. Saarnaaja ja haminavouti Nils Aejmelaeus saattoi oikeuden ja karin yhteisessä kokouksessa syyskuussa 1780 ottaa esille myös uuden papintuvan rakentamisen. Vielä 1782 hirsiä ei ollut tarpeeksi paikalla. Nimismies Israel Cajanus oli vienyt niitä koskevan luettelon edelliskesänä Pyhäjoelle, ja nyt sitä vaadittiin häneltä, jotta pappilaa päästäisiin rakentamaan. Vähitellen saatiin aikaan pieni sievä pappila. Sen mitat ovat vaatimattomat 4,9x6,6 m pitäen sisällään kamarin ja keittiön.
Haminasaarnaajat Kallan toisen kirkon aikana
Johan Kreanderin seuraajista mainitaan rehtorit Nils Aejmelaeus 1780, juuri kirkon valmistumisvuonna ja John. Blomberg 1782, sekä Simon Appelgren, dosentti ja myöhemmin jumaluusopin tohtori, joka kävi ainakin neljänä kesänä 1784-1787 karissa ja laati huolelliset tarkastuspöytäkirjat. Vielä mainitaan Fredrik Juvelius, edellä mainitun Erik Juveliuksen poika.
Kesäsijaisina mainitaan seuraavat läheisen kotiseudun ylioppilaat: 1779 Pehr Ticklen Alavieskan Tikkalasta, myöhemmin Lohtajan kappalaisen apulainen; 1783 Karl Meurling, Kalajoen kappalaisen apulainen; 1789 ja 1793 pitäjänkirjuri Henrik Argillander, Lohtajan kappalaisen poika; 1791 Israel Frosterus, Lohtajan kirkkoherran poika; 1792 Jakob Cajanus, Toholammin kappalaisen poika ja Mikael Ahlbäck. Viimeinen rehtorisaarnaaja Karl Johan Nordling 1798-1804. Hänen siirtyessään Oulun kappalaiseksi lakkasi Kokkolan koulun rehtorin virka ja paikalle jäi vain yksi opettaja, Gabriel Georg Lagus. Hänen käynneistään on merkintöjä kesältä 1806.
Nils Tengman, Lohtajan kappalaisen apulainen, oli Kallassa 1810 ja 1811, minkä jälkeen ei ole merkintöjä papeista ennenkuin 1823, jolloin haminasaarnaajana oli käynyt Pietarsaaren koulun opettaja Nils Petter Cajaner. 1824 Kokkolan koulun opettaja Henrik Wilhelm Wahlstein.
Hänen virkamääräyksessään helmikuulta 1823 Turun tuomiokapituli oli näet velvoittanut Kokkolan koulun opettajan toimimaan Kallan saarnaajana samoin kuin ennen rehtorin. Wahlstein hoiti innolla virkaa ainakin kesinä 1824 ja 1825; seuraavina vuosina hänellä oli sijaisena ensin ylioppilas A.G.Cajanus, ja myöhemmin 1829 E.E.Cajanus, minkä jälkeen muistiinpanot puuttuvat. Ilmeisesti saarnaajan toimi jäi hoitamatta ja haminavoutina toimi joku valittu kalastaja, joka merkitsi mikäli merkitsi päätökset irtonaisille papereille, kun pöytäkirjaside oli Kokkolassa.
Pehr Ticklenin pojan, piirilääkäri J.Fr.Tiklenin huomautus 1843, että jumalanpalveluksia piti hänen aikana kuka pappi tahansa, joka viitsi käydä karilla, saaden palkaksi silakoita. Edellä mainituista Karl Meurling ja Israel Frosterus saattoivat kuulua aikoinaan Kalajoella syntyneiden Meurlingien ja pappisveljesten Henrig, Andreas ja Simon Frosteruksen pappissukuihin.
Vallattomuutta ja huonoa elämää Kallassa
Pahin kiusa kalastajilla ja heidän esivallallaan oli viinasta, vähemmän korttipelistä, rahateikasta ja tupakasta. Väkevien juomien anniskelu oli vanhastaan luvatonta. Tätä tapaa yritti Kalajoen Sorvarin renki, isompien innostamana, saada mitättömäksi anomalla maaherralta oikeutta viinan myyntiin Kallassa. Mutta maaherra epäsi 1779 tämän röyhkeän pyynnön, minkä johdosta karikunta lähetti yhteisen kiitoksen korkealle esivallalle. Samalla merkittiin pöytäkirjaan : "Ja nyt päätettiin, että kaikki epäjärjestys, juopottelu, kiroilu, korttipeli ja ja muut sellaiset viat oli kalastuspaikalta kerrassaan karkotettava."
Papin puute teki huonon vaikutuksen Kallan elämään. Valitettiin vallattomuutta ja viinan käyttöä. Ehkä juuri Kalajoen kirkkoherran toimesta kiinnitettiin asiaintilaan huomiota, ja ainakin jo 1850 Kalajoen pitäjänapulainen Ernst Henrik Nikander piti jumalanpalveluksia kirkossa ja alkoi tilikirjan pidon. Talven aikana hän hankki arkkipiispa Bergenheimilta luvan siirtää pöytäkirjat Kokkolasta Kallankarien yhteiseen käyttöön, mikä merkitsi myös sitä, että nyt Kalla seurakunnallisesti erosi Kokkolasta.
Kallan viimeinen haminasaarnaaja - haminavouti
Kun E.H.Nikander saapui 15. Elokuuta 1851 Kallaan hän esitti arkkipiispan kirjeen ja mainitsi nyt saapuneensa täyttääkseen edellisenä kesänä erityisistä kehotuksista annetun lupauksen rajoittaa yhä lisääntyvä vallattomuus ja palauttaa kaivattu järjestys karille. Hän ei halunnut kieltäytyä vakinaisesta haminavoudin toimesta, jota jo yksimielisesti oli hänelle esitetty ja jota hän lupasi vastaisuudessa hoitaa. Hän aikoi hankkia siihen hamina-asetuksen mukaisen korkean esivallan viranvahvistuskirjan. Tämä oli uutta Kallassa, sillä koskaan ennen haminavoutia ei oltu valittu kuin pyyntikaudeksi kerrallaan eikä kellään liene ollut maaherran antamaa virkamääräystä, jonka Nikander sai 15. marraskuuta 1851.
Nikander alkoi heti ankaran taistelun viinan anniskelua ja juopottelua vastaan, mille vanhat päätökset antoivat hyvän tuen. Samoin säännöllinen rukousten pito palautettiin ja hankittiin virsikirja sekä Polvianderin suomentama Retziuksen postilla. Venekunnat kirjattiin, säännöllinen kariraha kannettiin ja merkittiin ne tilikirjaan jne. Kaikki nämä Nikander selvitti tarkoin ja täsmällisesti.
Nikanderin työskentely herätti myös joissakin närkästystä, joten häntä alettiin soimata ja panetella. Moitteita oli korkeasta haminavoudin palkasta, jonka hän sopimuksen mukaisesti kantoi- "ämpärin eli noin puoli nelikkoa tuoretta kalaa jokaiselta sekä kaksi puolen tynnyrin astiaa pitäjältä"- ja sitä, että hän ilman vaalia maaherran virkamääräykseen nojaten jatkoi tointaan. Tässähän loukattiin vanhaa tapaa. Sunnuntaina 28. elokuuta 1853 Nikander luki saarnastuolista ankaran kuulutuksen joka päättyi sanoihin: "Saan muistuttaa, että korttipeli niin kuin väkeväin juomain myynti on täällä luvaton ja rikoksen alainen; vieläkin ystävällisesti pyydän sellaisista pirun juonista lakkaamaan, jos vihdoinkin tahtovat välttää laillista syytettä. Kivien nakkeleminen on myös karilla kielletty."- Tarkoittiko kivittäminen lintuja vai pappia, ei käy ilmi.
Amen, tärkeä sana pyyntiin lähdössä
Pitkinä papittomana aikana 1830- ja 1840-luvuilla säännöllinen rukousten pito lienee päässyt osittain kesantoon, minkä johdosta 1853 merkittiin pöytäkirjaan:
"Vanhaan totuttuun tapaan ja viime vuonna tehdyn päätöksen mukaisesti pidetään kirkossa joka iltapäivä noin kello 4 rukoukset, jolloin arkipäivinä luetaan katkismuksessa olevat iltarukoukset, Isä meidän ja Herran siunaus sekä veisataan muutama sopiva virsi suomalaisesta virsikirjasta, mutta sunnuntaisin ja juhlapäivinä pidetään jumalanpalvelus veisaten virsiä ja lukien saarnatekstit sekä saarna karin postillasta; laillisen edesvastuun uhalla jokaisen pitää olla läsnä jumalanpalveluksissa sekä rukoushetkissä, mitä ennen kukaan ei saa lähteä kalastamaan, mikä nyt ensimmäisenä varoituksena annettiin kansalle tiedoksi."
Käytännöllisistäkin syistä kaikkien läsnäolo iltarukouksissa oli välttämätön, sillä siten venekunnat saatiin samaan pisteeseen yhtäaikaista pyyntiinlähtöä varten. Kukaan ei päässyt etuilemaan hyvän saannin aikana ennen toisia sinne pauhalle, jonne parhaat enteet - loukeet ja tuuli - viittasivat, vaan verkkopaikan valtaukset alkoivat joka päivä samalla hetkellä. Herran siunauksen "Amen" oli siis lähtösignaali.
Ernst Henrik Nikander jättää Kallan
Käydessään 2 syyskuuta 1857 Ulkokallassa Nikander ilmoitti lyhyen rukoushetken jälkeen, että hän tulee jättämään tämän monen mielikarvauden ja vastuksen tuottavan toimen. Hän kiitti karikuntaa "aina todistetun järjestyksen ja suosion edestä sekä toivotti Jumalalta, kaiken hyvän lahjan antajalta, karikunnalle muiden hyväin avuin lisäksi edeskäsinkin näitä kauniita lahjoja". Syyskuun 5 päivänä Nikander jätti Kallan sovittuaan, että haminavouti valitaan joka vuosi ja että haminavouti saa asua pappilassa, kunhan kamari pidetään aina siistinä ikäänkuin vieraita varten. Nikander oli palauttanut lupaamansa hyvät tavat, mutta hävinnyt kiistan haminavoudin toimesta, huolimatta siitä, että hänellä oli virallinen määräys hallussaan. Vanha tapa oli häntä vastassa. E.H.Nikander oli viimeinen pappi, joka oli erityisesti velvoitettu huolehtimaan sielunhoidosta Kallassa. Hän oli samalla viimeinen pappismies, joka hoiti myös haminavoudin virkaa.
Vuodesta 1858 lähtien Kalajoen papisto on huolehtinut jumalanpalveluksista Maakallan kirkossa muutaman kerran kesässä. Useimman matkan Kallaan on tehnyt rovasti V.H.Kivioja vuodesta 1923 lähtien 1960- luvulle asti.
Kallan karien elämä siistiä ja rauhallista
Yleensä elämä noissa karuissa ja kylmissä oloissa oli siistiä ja rauhallista. Usein toistui sama näytelmä: "Kariin saapunut haminasaarnaaja tiedusteli, oliko kiroiltu, juopoteltu, tapeltu, harjoitettu ilkivaltaa toisten pyydyksille, oliko pelattu korttia tai harjoitettu muuta pahaa. Karikunta vastasi, ettei toistaiseksi ollut järjestyksessä eikä siveellisessä vaelluksessa ollut erityistä moitteen sijaa. Harvoin joku nousi esittämään kanteita".
Lähdeteokset: SUUR-KALAJOEN HISTORIA 1 (1956)
Kustaa Vilkuna; Kallan kalastajayhdyskunta
Pentti Virrankoski; Uskonpuhdistuksesta isoonvihaan
KALAJOKILEHTI Nro 52, (1995)
Mikko Himanka; Kalajokiset papit (Kulttuuripakina)
Kalla- historiaterveisin
Auvo Kustaanp. Saari
MAAKALLAN HISTORIA 7
Haminaoikeuden valta karien asioissa
Maakallan historiaa 5 kerroin, kuinka karien paikallishallinnosta Kallassa huolehti kolme asetusten mukaista elintä: karinkokous, haminaoikeus ja haminavouti. Karinkokous, joka kokoontui Jaakonpäivän läheisyydessä, valitsi ensimmäiseksi haminavoudin ja sitten karinlautamiehet, jotka yhdessä muodostivat haminaoikeuden. Seuraavana kokousasiana juuri valittu haminavouti luki hamina-asetuksen sekä muut mahdolliset päätökset, jotka oli päätetty vuosittain lukea, minkä jälkeen huutokaupattiin reimarien asettaminen sekä merkkilyhdyn huoltaminen kumpeleen nenässä.
Haminaoikeus on joutunut päättämään monista Kallan karien yhteisistä asioista. Näitä ovat olleet monien tärkeiden asioiden joukossa mm. saunan ja käymälän rakentaminen, lähteen puhdistus, kumpeleiden ja taminoiden kunnossapidon valvominen jne. Kerron niistä tässä osassa lähemmin. Palaan kuitenkin vielä aikaisemmin esittämiini vanhojen majojen valmistumisvuosiin, joita vuosilukuja löytyy vanhojen rakennusten seinistä ja kattohirsistä. Vuosiluvuissa voi palata menneeseen, mielenkiintoiseen historialliseen aikaan, kuten olen Maakallan historiaa-osia kirjoittaessani tehnyt.
Mitä kertovat vanhat vuosiluvut?
Kerroin vanhoista kalamajoista Maakallan historiaa 3, sen 2-osassa. Viettäessäni jälleen viikon kesällä 2004 karilla, sain vahvistuksen muutaman majan alkuperäiseen valmistumisajankohtaan. Kalle Vierimaan entisöimä maja on rakennettu vanhasta hirsikehästä vuodelta 1738. Kehä on vanhimpia, ellei vanhin, mitä karilla on pystyssä säilynyt. Se on entisöity asuttavaksi vanhalle paikalleen kirkkopäähän. Vanhoista rakennuksista Juusolan tuvan tietoja en ole löytänyt. Kuka sen on aikoinaan rakentanut ja milloin? Alkuperäisen tuvan jatkeena oli lato-osa, josta on tehty asuttava, muuttaen merkittävästi tuvan ulkoasua.
Sauvolan maja on rakennettu 1744. Saamieni muistitietojen mukaan se on tuotu Himangalta. Todennäköisesti se on valmiiksi maalla tehty ja kuljetettu Maakallaan, joko jäitä pitkin tai osina meritse. Maja on alkuperäisessä muodossa, paitsi alkuperäinen oven paikka on siirretty vastakkaiselle auringon puoleiselle seinälle.
Mielenkiintoinen kuulemani oli kertomus vanhasta tuvasta Plassilla, jonka ystäväni Lauri Tanska minulle kertoi: "Jokirannassa oli entinen markkinatupa, jonka päätyseinään oli puukolla leikattu: Johan Stenhag 1768. Tupa melkein maan tasalla 1967. Viimeinen asukas Jussi Tohkoja muutti pois 10 vuotta aikaisemmin".Onko jokin yhteys Plassilla asuneella Johan Stenhagenilla kauppias Petter Stenhageniin ja Maakallassa olevaan Tenhaakin tupaan? Akateemikko Vilkuna kirjoittaa: "vielä 1806 mainitaan autio Stenhagenin tupa, joka alkuaan lienee kuulunut Kokkolan koulun opettajalle Fredrik Stenhagenille (Kallassa1779-1781) tai hänen isälleen kauppias Petter Stenhagenille ja tämän suvulle Kokkolassa".
Tutustuessani Raasakan vanhan majan sisustukseen, näin oven ylähirrestä vuosiluvun 1783, joten arvioni vuosisadan 1700 lopulle (Maakallan historia 3/2) oli kohdallaan. Männistön veljesten majasta "Lepolasta", Raasakan vierestä, löytyi paljonkin vuosilukuja ja erilaisia kirjoituksia vuosien takaa. Vanhin vuosiluku oli 1813. Tämän majan länsipäässä on ollut aitta, kuten monessa muussakin sen ajan rakennuksessa. Vain aittaosan nurkkakivet ovat vielä paikallaan. Mistä majan nimi Lepola juontuu? Seinissä olevista monista kirjoituksista voi päätellä, että esim. hylkeenpyytäjät ovat käyttäneet majaa lepopaikkanaan ja monet muutkin kulkijat ovat majasta löytäneet lämpöä matkansa varrella. Ehkä siinä saattaa olla selitys majan nimelle.
Kolmikulmaisen saunan hirret ovat majasta vuodelta 1760, joka oli aikoinaan rivistössä Arvi Siipon ja Aaro Rahjan entisöityjen majojen välissä. Siipon majan hirsistä löytyy vuosiluku 1882, joten maja siinä rivistössä on uudempaa tulemista.
Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta on kolanpäähän hevosten vetämänä jäitä pitkin tuotu verkkolato. Muistitietojen mukaan se on tuotu Vasankarin suunnasta ja olisi kuulunut aikoinaan Ensti ja Feele Lanterille. Ladon perustuksena taitaa olla vielä samat parrut, joiden päällä se on vedetty Maakallaan.
Karien ensimmäiset saunat
Usein kuulee sanottavan, että kareilla ei olisi ollut saunaa. Tuskin on mahdollista, että suomalainen olisi tullut toimeen ilman saunaa. Sellainen on ollut molemmissa kareissa jo ainakin 1600- luvun lopulla. Kallan historiatiedoista löytyy lause: "Jo ennen kirkkoa Kallassa oli yhteinen sauna, jokseenkin karin korkeimmalla kohdalla kirkon itäsivulla Myllylän, Käännän, Siirosen ja Pyhäluodon tupien välissä. Rappeutuneisuutensa ja tulenvaaran takia haminaoikeus 1778 tuomitsi sen hävitettäväksi, mutta karinkokous ei siihen suostunut, sillä
4 vuotta myöhemmin se päätettiin karin varoilla korjauttaa, vaikka se oli jo kovin laho, ja kiuaskin oli kokonaan hajonnut, ettei siihen voinut virittää edes vaatteiden kuivatustulta."
On selvää, että lause tarkoittaa vuonna 1680 rakennettua kirkkoa, jolloin sauna olisi ollut liki 100 vuotta vanha vuonna 1778 ja olisi niin laho, että se pitäisi hävittää. Tästä voisi tehdä olettamuksen, että sauna olisi ollut jo ainakin 1600-luvun loppupuolella. Majat, joissa oli vuosiluvut 1663 ja 1664, ovat näin ollen saattaneet omistaa saunan.
Missä sijaitsivat ylläolevat tuvat? Se ei selviä saarnaaja-haminavouti Nikanderin piirtämästä kartasta 1850-luvun alusta. Kartasta löytyy numerolla 6 Käännän tupa, mutta muista ei ole mainintaa. Todennäköisesti sauna on ollut nykyisen lipputankon paikan lähettyvillä. Kuinka kauan 1778 haminaoikeuden päätöksen jälkeen jo silloin lahonneeksi todettu sauna sai toimia? Tähän en löydä vastausta. Muista saunoista ei ole mainintaa. Vasta myöhemmin, 1950-luvulla, Kolanpäähän Yrjö Vierimaa ja Pentti Oura rakensivat savusaunan vanhoista hajonneiden majojen hirsistä. Tätä savusaunaa ei enää ole, vaan sen paikalla on nykyään koko Kolanpäätä palveleva 1990-luvulla tehty saunarakennus. Kirkkopäähän 1960-luvun puolella tehty kolmikulmainen savusauna on vielä toimivana, joskin huonokuntoisena. Kirkkopäähän tehtiin yhteinen sauna vuotta paria Kolanpään saunaa aikaisemmin. Näiden viimeksi mainittujen saunojen rakennuslupa käsiteltiin karinkokouksessa, ja hyväksyttiin yksimielisesti.
Ulkokallaan rakennetusta saunasta tiedetään: "Osa kalastajista siirtyi 1776 Ulkokallaan ja sielläkin 1778 tulleet kalastajat saivat ensiksi tulleiden pyynnöstä luvan rakentaa yhteisen saunan paadelle karin pohjoispäähän."
Haminaoikeus päätti yhteisistä käymälöistä karilaisille
Kauan oli puheena rakentaa yhteinen käymälä ja erottaa tunkiopaikka. Syksyllä 1785 oltiin jo niin pitkällä, että haminavouti Appelgrenin esityksestä päätettiin rakentaa käymälät karin eri kulmille. Mahtoiko tuumasta tulla totta, on hyvin epätodennäköistä, sillä 21 vuotta myöhemmin 1806 vedottiin juuri tähän päätökseen, kun oli hävitettäväksi myytävänä pari vuosina 1692 ja 1701 rakennettua kehnoa aittaa, joille ei ilmaantunut omistajaa, ja nyt näistä aitoista ajateltiin rakentaa ainakin yksi käymälä.
Sivussa olevan paikan tarkastivat lautamiehet Erkki Nikkari ja Antti Oja. Päätöksen mukaisesti aitat hajoitettiin, mutta silloin ilmestyikin vihastunut Mikko Oravala paikalle ja kysyi kiivaasti, millä oikeudella haminaoikeus on revittänyt hänen aittansa. Hän osoitti, että juuri se aitta, josta oli aiottu tehdä käymälän lattia ja päristyspenkki, olikin hänen, tosin vanha ja laho. Miten asia kehittyi, siitä pöytäkirjat eivät kerro.
Vasta tarkalleen puolivuosisataa myöhemmin (10.8.1856 ) on merkintä, että "makkia ei tarvitse rakentaa suoskuin hautaamiseksi, vaan tulee kunkin kuljettaa suoskut veteen." Näin pysyteltiin vanhalla ilmavalla kannalla. Myrskyaallot huuhtelivat ja talven jäät veivät pois suurimpien kivien taakse mahdollisesti muodostuneet tunkiot.
Niillä paikoilla, mistä kolmikulmasaunan hirret otettiin, oli vielä 1950-luvulla kirkkopään ainoa käymälä, erään vanhan käyttämättömän majan nurkassa. Olisiko haminavouti Appelgrenin esitys ollut kuitenkin pohjana tälle käymälälle? Tällä hetkellä yhteisiä käymälöitä on karilla useita, mutta kuvaavaa on se, että aina niiden tiimoilta on ollut keskustelun aihetta. Osaan käymälöistä on pyydetty lupa karinkokoukselta. Monet niistä ovat paikoissa, joita karilla kulkija ei edes huomaa, esim. Karin yleinen käymälä on rakennettu kirkon ja vanhan bookin välillä olevaan kuusikkoon, jonne on opastettu polku.
Kummelit ja taminat
Maakallassa kävijöitä ihmetyttää kirkon länsipuolella oleva paalu, jonka yläpäässä on poikittain oleva juurakko ja josta on köysi paalun alapäähän. Vilkuna kertoo: Pauhojen löytämistä aaltoisesta merestä helpotettiin maamerkeillä ja reimareilla. Edellisistä oli keskeinen Mooseksenkumpele keskellä karia kirkosta hiukan länteen. Sen muodosti pitkä pysty tukki, tyvi ylöspäin. Tyveen oli jätetty kaksi suoraan sivuille itä- länsisuunnassa harottavaa juurta, joten se muodosti tylpän ristin. Siitä Pohjanpauhaa kohti on Himangankallion kumpele tai tamina ja toinen tamina Vanhanhaminan suussa luodetta kohti. Sillä suunnalla on Topran pauha. Näiden taminain latvassa oli merkkinä pieni tervatynnyri, jonka erotti pallona kaukaakin Mooseksenkumpeleen ristiä vasten. Kolmas pienempi tamina oli idempänä Himangankalliolla osoittamassa Itäpohjasen pauhalle.
Tärkeän Mooseksenkumpeleen lienee aikoinaan joku Mooses pystyttänyt. Vuonna 1785 se oli jälleen laho, ja uuden tekivät Rahkon ja Junttilan venekunnan miehet. Seuraavan kerran kumpeleen uusi Mikko Siipo ja sai oikeuden niittää ne vähät heinänkorret, jotka kari tuotti. Mutta jo 1875 karinkokous uhkasi hakea oikeuden pois Mikko Siipolta, koska hän ei ollut uusinut kumpeleita. Ehkä Mikko heti pystytti uudet, koska niitto-oikeus säilyi.
Voidaan laskea, että paalut ovat kestäneet n.90 vuotta kerrallaan, joten Mooseksen pystyttämä nimensä mukainen kumpele ja paalu olisi tehty ensimmäisen kerran jo 1600- luvun lopulla. Tällä hetkellä pystyssä olevan paalun Aaro Kustaanp.Saari pystytti 1970-luvun alussa karinkokouksen huutokaupassa alimman tarjouksen tehtyään.
Tarpeelliset merkkivalot
Verkonlaskun jälkeen usein saavuttiin karille yöpimeällä. Öistä paluumatkaa varten karilla poltettiin tulta. Merkkituleksi riitti sekin, että näkyvimmällä paikalla olevan tuvan avotakassa pidettiin kirkasta valkeata, kuten Ulkokallassa alkuaikoina. Mutta se vaati runsaasti polttopuuta ja huolellisuutta; tulenpitäjä ei saanut torkahtaa. Siksi hankittiin lyhty, ja vedettiin se taljalla Mooseksenkumpeleen oksanhaaraan. Milloin ensimmäinen merkkilyhty sytytettiin, siitä ei ole tietoa. Mutta jo 1801 oli lyhtylaitteeseen hankittava uusi talja ja köysi, koska aikaisempi oli talven aikana hävinnyt. Myöhemmin rakennettiin varsinainen pooki eli pieni neli-ikkunainen komero korkeahkon kivikasan päälle. Tämä kivinen kumpele (eli kummeli ) oli alkuunsa muodostunut siten, että jokainen karille ensi kertaa tuleva vei siihen kiven, jolle karille tullessaan ensimmäiseksi astui. Näin kerrotaan lähdeteoksessa, mutta kyllä on tarvittu riskiä miehiä tuomaan ne suurimmat kivet yksin rannalta. Vanhassa pookissa paloi yhtä aikaa 3 kynttilää ja niistä huolehti kirkkoväärti.
Lyhty ja sen kantolaatikko ovat sijoitettuna karin museoon, jossa on tallessa paljon karilta löytynyttä varhaisen ajan tarve-esineistöä.
Himangankallion lähde
Yhteisistä paikoista on vielä mainittava lähde, josta voitiin ottaa suolatonta vettä. Se sijaitsee Himangankallion laella lähellä Pohjanpauhan taminaa, ja haminaoikeus piti huolta sen puhdistamisesta. Ruokiin kyllä voitiin käyttää merivettäkin. 1940- luvulla, kun saavuimme karille, oli ensimmäinen työmme serkku-Yrjön kanssa, isien käskystä, mennä tyhjentämään ja puhdistamaan lähde. Varmaa on, että tämä "lähde" on vain iso kallionkolo, joka täyttyy sadevedestä ja jonka ympäristö on maatunut ja soistunut. Tällä hetkellä lähteen ympäristössä oleva suo kasvattaa muutaman hillan ja näin houkuttelee astumaan sinne. Vaarana on, että joku lapsi tai miksei aikuinenkin voi pudota lähteen silmään. Olisikin varmaan tämä muinainen makean veden lähde ympäröitävä aidalla, jotta vahinkoa ei pääsisi tapahtumaan.
Numero 32
Kerroin numerosta 33 (Maakallan historiaa 1), joka löytyi kalliosta karin pohjoislaidalla. Etsin sen lupaamani toisen numeron. Se on nro 32 ja löytyy karin itälaidalta kallioon hakattuna, uuden laiturin kohdalta, noin viisikymmentä metriä rantaviivasta. Samanlaisella tyylillä ja saman kokoisena tehty kuin nro 33. Edelleen askarruttaa numeroiden merkitys. Liittyvätkö ne jotenkin kirkon edessä olevaan ristiin? Onko numerot maanmittari Runebergin käyttämiä karttaa tehdessään 1776? Ristin sakaroiden suunta ei ole numeroihin päin. Löytyykö lisää numeroita karin kallioista? Se voi olla mahdollista.
Maakallan historiaa 1-osassa kerroin joitakin korkeusmittoja, mm. Himangankallion korkeudesta merenpintaan. Tälle kalliolle oli kesän 2004 aikana porattu tanko korkeimmalle kohdalle. Seurataanko ko. mittauspisteellä vuosittaista maankohoamista merialueella?
Kallankarit, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt
Mielenkiintoni Maakallan historia-osiin sai alkunsa, kun aloin tarkemmin tutkimaan Suur-Kalajoen historiaa, mihin Akateemikko Kustaa Vilkuna on kirjoittanut osan Kallan kalastajayhdyskunnasta. Kuten sarjan alussa olen maininnut, teos saattaa olla harvalla Kalajokisella kirjahyllyssään, minkä vuoksi olen pyrkinyt tuomaan joitakin yksityiskohtia historiasta kaikkien Kallankareista kiinnostuneiden luettavaksi. Osiin olen sisällyttänyt myös omia havaintojani ja keräämääni muistitietoa.
Aika, joka Suur-Kalajoen historiassa on kuvattu, on esihistoriallisesta ajasta isoonvihaan. Teoksessa on esitetty Kalajokilaakson varhaisempi historia vanhan emäpitäjän, Kalajoen kirkko- ja hallintopitäjän puitteissa. Emäpitäjään kuului Kalajoki, Alavieska, Ylivieska, Rautio, Sievi, Nivala, Haapajärvi, ja Reisjärvi. Suurimerkityksellinen on Akateemikko Vilkunan osuus, joka käsittelee Kallan kalastajayhdyskunnan vaiheita osana Suur-Kalajoen historiaa.
Kallankarit kuuluvat Museoviraston laatimaan luetteloon: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt.
Kalajoen kaupungilla on läheisyydessään upea itsehallinnollinen kalastajayhdyskunta, minne voi viedä kaukaisetkin vieraat ja jota voi ylpeänä esitellä vierailleen vuosisatojen takaa merestä nousseena kalastuspaikkana.
Palaan myöhemmin vielä yhdessä osassa Kallankarien kalastuspaikkoihin, joiden nimet ovat säilyneet vuosisatoja sukupolvelta toiselle. Nimistä osa on saattanut monilta unohtua. Karin ympärillä olevista kalastuspaikoista on vielä tietoa tallessa vanhemmilla kalastajilla, mutta niiden kerääminen ja niistä kirjoittaminen vie oman aikansa.
Lähde: SUUR-KALAJOEN HISTORIA 1 (1956)
Kustaa Vilkuna: Kallan kalastajayhdyskunta.
Kalla-historiaterveisin
Auvo Kustaanp. Saari
MAAKALLAN HISTORIA 8
Kallan karit, Pohjanmaan tärkeimmät kalastusalueet Rev.1 26.11.2009 AS
Kallankarit, Keskuskarin satamasta 15,7 km’n etäisyydellä oleva Maakalla ja siitä 3,4 km’n etäisyydellä Ulkokalla Kalajoen edustalla kaukana meressä, ovat olleet koko suomalaisen Pohjanmaan rannikon tärkeimmät kalastusalueet. Kokkolasta Ouluun ja Hailuotoon saakka on sinne rannikon kalastajaväki jo useina vuosisatoina purjehtineet silakkaa pyytämään. "Viikkua ennen Jaakua (25.7) aletahan, viikkua ennen Mikkeliä (29.9) lopetetahan". Harvoin kukaan
viipyi karissa pyyntiaikana kahta kuukautta kauempaa, sillä varsinaisena silakan kalastuskautena pidettiin 15.7.-15.9. välistä aikaa.
Kallankarien suosio johtuu siitä, että niiden läheisyydessä, noin penikulman säteellä, on useita matalikoita eli pauhoja, joille silakka nousee kutemaan. ”Näiltä pauhoilta vanhanaikaisilla pohjaverkoilla kalastus käy hyvin päinsä. Verkot heitetään kaukana karista sijaitseville pauhoille, joilla on vettä 3,5-8,5 syltä”.
Maakallan haminat
Ennen kuin lähden tarkastelemaan vanhoja apajapaikkojen nimiä, tutustumme haminoihin Maakallan eri puolilla. Hevosenkengän muotoinen Maakalla muodosti keskelle karia mainion sataman, Isohaminan, jonka suu aukesi pohjoista kohti ja ylti syvälle kirkon viereen. Haminan etelälaidan olivatkin asuttaneet ensimmäiseksi karille ehtineet, lähinnä Kalajokiset kalastajat. Tällä alueella on edelleen näkyvissä venevalkamat ja kivilaituri. Isohaminan Länsipuolelle, Tupakalliolle rakensivat majansa Hailuotolaiset ja itäpuolelle Himangankalliolle Himankolaiset. Vuonna 1776 Isohaminassa oli 34 venevalkamaa. 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Isohamina, jonka nimi oli muuttunut Kirkkohaminaksi, alkoi käydä liian matalaksi. 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla paikalla oli vain laakso, jonka pohjalle korkean veden aikana tuli vettä, jota on siellä edelleen. Nimi muuttui, siitä tuli Wanhahamina.
Kirkkohamina siirtyi nimenä nykyiselle paikalle Kirkkorantaan. Kirkkoreiästä pienen matkan päässä karin eteläpuolella, Maasäärestä lännelle päin, sijaitsee vanha Papinhamina, joka on täyttynyt jäiden työntämillä kivillä. Papinhamina oli vanhaan aikaan turvasatama kovilla pohjoistuulilla. Karin asukkaat pitivät sen kulkukelpoisena, jota toivoisi vieläkin karin väeltä.
Wanhastahaminasta lännelle päin oleva alue tunnettiin Kolansäärenä. Kun Isohamina oli
maatunut, oli samaan aikaan länsipäähän kohonnut uusi Länsisääri, joka yhdessä Kolansäären kanssa muodosti nykyisen mainion Kolanhaminan. Kolansääreen muodostui myöhemmin juuri mainittujen vuosisatojen vaihteessa Kistunsääri.
Millä nimillä apajapaikat tunnetaan?
Tutustumme nyt Kallankarien apajapaikkoihin, joiden nimet ovat säilyneet vuosisatoja sukupolvelta toiselle. Nimistä osa on saattanut monilta unohtua. Toivon, että tämä esitys antaa tietoa monelle nykyhetken kalastajalle, varsinkin uusille Kallaan tulijoille. Karin ympärillä olevista apajapaikoista on vielä tietoa tallessa vanhemmilla kalastajilla ja heiltä olen saanut paljon apua tehdessäni tätä kirjoitusta vanhoista apajapaikoista. Moni näistä apajapaikkojen nimistä on muistissa, moni paikka kuitenkin jää uudemmilta kalastajilta löytämättä. Vielä löytyy jokunen kalastaja, joka voi veneensä ohjata näille kaikille paikoille, joita vanhan ajan kalastajat ovat löytäneet ja nimenneet.
Maakallan ja Ulkokallan apajapaikat
Mahdollisia apajapaikkoja, joissa pohja oli siedettävän kivetön, oli muutamia heti karin rannassa. Kun lähdemme kiertämään Maakallaa myötäpäivään Kolanlahdesta, joka avautuu Ulkokallan suuntaan, tulemme Reiänsuulle. Vasemmalle puolelle jää Länsisääri ja oikealle puolelle Kistunsääri. Kistunsääri on saanut nimensä Kistusta. Nimitys Kistu on tulkittu entisaikaan putkaksi. Onkohan tarvittu? On melkoisen varmaa, että Kistunsääri on alkanut nousta merestä maan nousun vaikutuksesta ja jäiden sekä myrskyjen tuomasta kiviaineksesta, vasta 1700-1800- luvun vaihteessa ja Kistun olisi näin ollen ollut jo 1700- luvulla. Tätä olettamusta tukee maanmittari L.A.Runebergin 1766 piirtämä Kallan kartta. ( J.L.Runeberg’in isoisä )
Kistunsäären jatkeella on iso kivi, nyt jo niin pinnassa, että vene ottaa kiinni. Kivi merkitään joka kesä erillisellä viitalla, joka kestää pahemmankin myrskyn riepottelun. Tätä kiveä sanotaan Kuppenkiveksi, isäni Kustaan mukaan nimetty. Hänellä oli useana vuotena siikarysä kivestä laskettuna kohden Ulkokallaa. Nimi jäänee historiaan, kuten moni muu paikannimi sitä ennen. Vähemmän kuultu, tai jo monen muistista kadonnut on Kaulanne, joka tunnettiin mainitun ison kiven ja Klupun välissä olevana pyyntipaikkana.
Kistunsäären jälkeen tulevat: Roopinperä, Hintriikinpaikka, Vesikallio, Tenhaaki, todennäköisesti syvänne Vesikallion itäpuolella, (tällä paikalla oli rysäpyyntiä mm. Arvo Himangalla, Antti Sammallahdella ja Vierimaan veljeksillä Jormalla ja Joukolla) Haminansuu (Wanha hamina), Himangankallio, Mustakivi, Friisinnokka (Juusolaisten ”patarysäpaikka”) ja Kirkkoranta.
Karin ja Maasäären erottaa Kirkkoreikä, joka oli vielä 1980- luvun alkuaikoina niin kapea, että siitä saattoi kiveltä kivelle hypäten päästä Karilta Maasäärelle. Jäät olivat siirrelleet kiviä, mikä antoi mahdollisuuden reiän ylitykseen. Lapsena, 1940- luvun lopulla, näin kun Juusolaiset menivän siitä kokuveneellä lohirysälleen. Vuonna 1983 aallonmurtajan ja laiturin valmistuttua Kirkkoreikä sai väylän, josta voi veneellä helposti kulkea.
Pitkän, mannerta kohti suuntautuvan Maasäären laidassa, noin 2/3 säären pituudesta on sienimäinen matalikko. Mikä tämä matalikko on? Yksi lähdetieto kertoo sen olevan Laivakivensääri. Historiassa on ristiriita : Akateemikko Vilkuna kertoo tämän olevan Loue, kun hän mainitsee sen olevan säären laidassa (Loue on muiden lähdetietojen mukaan vajaa kilometri kirkkorannasta Kalajoen suuntaan. Herää kysymys; Kumpi lienee oikea Loue?). Seuraavana Tiira eli Korkeimmankohta, Laivakivi, Isovalakko, Pikkuvalakko, Haarainperä ja Tutkain. Isovalakko ja Pikkuvalakko ovat monelle outoja, nimenomaan pohjoispuolella Maasäärtä. Tässä toinen erilaisuus, verrattuna aikalaisten kertomukseen. Saattaa hyvinkin olla näin,
että molemmin puolin tunnettiin ko. pyyntipaikat. Maasäären eteläpuolella Pikkuvalakko (kauimmainen karista) , Isovalakko, ja Kaijankivi (näistä paikoista "Lohiyhtiö" aloitti 1920-1930 lukujen taitteessa lohenpyynnin rysällä) sekä vielä Korkeimmankohta.
Karin eteläpuolella on Nahko ("Juusolaisten" lohirysä pitkällä aidalla, jossa saattoi olla vielä lisäksi koukkuja. Juusolaisia olivat Juusolan Jussi , Alajoen Aukko ja Roukala Lea), Pasko, Vongansääri, Makinmatala ja Länsisääri ("Lohiyhtiön" rysäpaikka. Tähän "Lohiyhtiöön" kuuluivat Vierimaan veljekset Yrjö ja Kalle, Saaren Kustaa ja Orell'in Ville), jotka kalastivat vuosikymmeniä lohta Maakallasta. Isäni jaksoi olla 48 vuotta lohimiehenä, viimeisenä näistä kalakaveruksista. Näin olemme kiertäneet karin.
Ulkokallan rannassa tunnetaan ainakin viisi kalapaikkaa: Halkein, Plakki, Pluffakivi (Akateemikko Vilkunan mainitsema), josta on toinenkin nimi tuotu esiin; Muhvankivi ja vielä on Ohtankallio, joissa käytettiin verkkoja jo ennen kuin karilla edes voitiin asua. Etelärannalla tunnetaan Kampsunkallio, joka on ollut pitkään rysäpaikkana Urho Tanskalla ja Pentti Pirttijärvellä. Erikoisimpia näistä ovat Pluffakivi ja Plakki. Saattaisiko joltakin löytyä selitys, mistä nämä nimet ovat lähtöisin?
Tärkeät Pauhat ja matalikot
Kuten alussa mainitsin, Kallankarien suosio johtuu siitä, että niiden läheisyydessä, noin peninkulman säteellä, on useita matalikoita eli pauhoja, joille silakka nousee kutemaan.
Mistä nimi Pauha? Nimi saattaisi juontua siitä, että myrskyn aikana niillä kohdin meri pauhaa. Esim. Myrskyn ollessa kovimmillaan, Pohojanpauha viestittää komeasti olemassaolostaan, koska vettä on pauhan päällä alle metrin.Varmalla voi sanoa, että lähimmän 100 vuoden aikana astuu kalastaja sielläkin kuivalle kivikolle.
Huomattavin matalikko onkin Pohojanpauha, pari kilometriä Maakallan rannasta pohjoiselle, hiukan idän puolelle. Se on pohjaltaan hyvä ja niin laaja, että sinne sopii veneitä useampia. Entiseen aikaan sanotaan siellä olleen kaksikymmentä venekuntaa,jotka saattoivat laskea samanaikaisesti 40 verkkojuonta. On siinä ollut pumpureita vedessä melkein enemmän kuin tarpeeksi. Toinen iso matalikko on Välimatala karilta Rahjan suuntaan.
Muut laajimmat pauhat tunnetaan nimillä: Topra (Isotopra ja Pienitopra) sekä (K)lupu (Kolanklupu). Pienempiä ovat Fiski, Fiskinmulkku, Mulkku, Joonanpauha, Räkänokka, Rounio, Koninselkä, Itäpohjanen, Nahkuri, Haarukka, Tutkain ja Ulkokallaa lähempänä Jaako, sekä Uusilänsi ja Vanhalänsi. Vanhastalännestä pohjoiseen ovat Lännen kluput ja Resu. Lännenmatalille suunnistetaan Maakallasta Ulkokallan eteläpuolelta ja ovat Maakallasta noin 9 km:n etäisyydellä.
Suunta karilta silakkapauhoille, kala-apajille
Monet verkkopaikan nimet ovat löytäjän, kämpän omistajan nimen, pohjan muodon tai jonkin ominaisuuden mukaan annettuja. Rounio on pahoin kivipohjainen, Koninselkä ja Klupu kuvaavat pohjanmuotoa. Räkänokka on pahalla säällä antava jne. Vanhempaan aikaan joitakin pauhoja merkittiin reimareilla kumpeleiden lisäksi. Reimarien asettaminen myytiin huutokaupalla alimman tarjouksen tehneille. Näin oli merkitty mm. Pohojanpauha, Topra, ja Fiski. Myöhemmin riitti, kun karilla oli riittävät maamerkit.
Keskeinen merkki on Mooseksenkumpele keskellä karia. Siitä Pohojanpauhaa kohti on Himangankallion kumpele eli tamina. Toinen tamina Wanhanhaminan suulla, luodetta kohti, osoitti Topran pauhalle. Näiden taminain latvassa oli vanhaan aikaan merkkinä nelikko tai napes. Kun rannalla olevat taminat olivat linjassa Mooseksenkumpeleen kanssa, soudettiin
tai purjehdittiin niin kauan, että luotilangalla mittaamalla saavutettiin määrätty syvyys tai jos
oli tiedossa Ulkokallassa olevat maamerkit, saatiin toinen suunta sieltä. Kolmas pienempi tamina on idempänä Himangankalliosta, osoittamassa suuntaa Itäpohojoselle. Muistelen, että oli neljäskin, Fiskille osoittama tamina. Muistanko oikein?
Pienemmille pauhoille ei ole pystytetty omia maamerkkejä, vaan niille osattiin näiltä kolmelta linjalta tai muista merkeistä. Aikalaisten kertomana seuraavaa: ” Lähellä olevan Joonan-pauha löytyi seuraavasti; kun soudettiin pohjoisluoteelle siten, että kirkon kaakkoiskulmauksen ikkunan läpi näki vastaavan luodekulman ikkunan. Nahkurille tultiin, kun soudettiin itä-koilliseen siten, että Alajoen kala-aitan sola näkyi läpi Nokkalan kämpän sivuitse. Ei ole enää tätä solaa, joten se on jäänyt vain historiatietoihin. Koninselälle tullaan, kun suunta on Kirkkopäästä kohden Kalajoen Tahkokorvaa”.
Klupu, karien välissä, oli ennen ja on vieläkin paljon pyydetty kalapaikka, vanhaan aikaan siitä nostettiin silakkaa, tällä hetkellä se tunnetaan hyvänä pikkusiikapaikkana. Vanhojen muistitietojen mukaan keskelle Klupua tullaan, kun vanha booki ja kirkon harjalla oleva plaku ovat linjassa. Klupun pohjoisrinne löytyy, kun booki ja kirkon harjan länsipää ovat linjassa, vastaavasti etelärinne löytyy,kun booki ja kirkon harjan itäpää ovat linjassa. Alkuaan booki oli maalattu punaiseksi. Sitä oli vaikea nähdä kirkkoa vasten, minkä vuoksi Reino Juola esitti karikokoukselle 1980- luvulla: ”Voitaisko booki maalata valakoseksi”. Näin tehtiin ja Klupukin vanhoilla silmillä alkoi paremmin löytymään. Vongansäärelle tullaan, kun Lepolan maapuolen nurkka ja Raasakan päätyakkuna ovat linjassa.
Edelleen ovat vanhat merkit Karilla paikoillaan ja tulevat aina olemaan. Vuosisatojen perinnettä vaalitaan ja se jatkuu sukupolvesta toiseen.
Syyspötikkää markkinoille
Silakkaa tuli pyyntikauden aikana joskus runsaanlaisesti. Siitä oli osa annettu syömäkaloiksi Haminavoudille, osa itselle talven ruuaksi, perunan ja leivän lisäksi ja jäihän siitä vielä myytäväksikin.
Pyyntikauden lopulla saatiin rasvaista silakkaa ns. syyspötikkää, jota suolattiin ammeisiin, niistä myöhemmin ladottiin nelikkoihin, napeksiin ja kepeksiin. Painokivi päälle. Jonkin ajan päästä paino pois, kannet paikoilleen ja astiat olivat valmiita myyntiin syysmarkkinoille.
Syyspötikkää vietiin aina Oulun torille asti, matkan taittuessa purjehtien ja välillä soutaen. Moottorit yleistyivät pauhaveneisiin 1920- 1930-luvun taitteessa, jolloin monessa veneessä pyöri Andros, Olympia tai Wikström, 1-pyttynen sellainen. Purjeet olivat vain varalla. Matka taittui mukavammin ja saattoi käydä useammin pyyntikauden aikana kotonakin. Vaimokin
oli paremmalla tuulella, kun ei tarvinnut enää ukkua kahta kuukautta oottaa.
Aikalaisten matkassa silakkapauhalla
Kun olen nyt kertonut apajapaikoista Maakallan ja Ulkokallan ympärillä, en voi olla palaamatta vanhaan aikaan, astua purjeilla kulkevaan pauhaveneeseen ja lähteä aikamatkalle tutustumaan kovien miesten työntäyteiselle pyyntiretkelle. Yhdelle niistä pauhoista, jossa oletamme kala-apajien, silakkaparvien liikkuvan.
”On ilta ja ehtoorukous pidetty, on lupa lähteä. Veneen keula suunnistaa maissa näkyvien merkkien mukaisesti pauhalle. Luotilanka näyttää, että olemme perillä. Verkkojen lasku voi alkaa. Juttu luistaa, niin myös verkonlasku. Kun verkot on saatu lopulliseen pyyntipaikkaansa, onkin jo puoliyö käsillä ja pyyntimiehet käyvät hyvin ansaitulle levolle. Nukkelit ja vällyt levitetään veneen keskiosaan ja siihen miehet asettuvat poikittain nukkumaan purjeet peittoina. Muutamat jutut kerrotaan”.
Tulee mieleeni; tarvitaan lujat hermot ja reipas ruumis nukkuessa pelkän purjeen alla avoveneessä syksyisellä merellä. ”Laine loiskii korvan juuressa, vene keinuu ja kattona on vain taivaankupu. Pyyntimiehen on aina oltava lähellä verkkojaan; koskaan ei tiedä, milloin myrsky puhkeaa. Silloin verkot on saatava nopeasti merestä, ellei halua luopua apajasta, omaisuudestaan.Aamun sarastaessa nostetaan verkot. Ei siinä jouda kylmän tulla, vaikka kädet ovat paljaat ja vesi raakaa. Työ on mieluista, kun verkon kyljet kimaltelevat hopeisina. Kun saalis on veneessä voi paluumatka alkaa.Karin rannassa verkot puhdistellaan,kalat jaetaan, virutetaan ja kannetaan kunkin osakkaan aittaan.
Verkot ripustetaan ahtimiin. Kun saalis on ollut hyvä, kuluu päivä sitä korjatessa ja suolatessa ammeisiin.Vielä pitää ehtiä korjata verkkoja,höylätä ja uurtaa nelikoita. Valmistaa ruokaa jne., joten lepo saa parhaina päivinä supistua pauhalla nukuttuihin tunteihin.
- Mutta voipa nousta monipäiväinen myrsky. Silloin pyyntimies pitää mieluisimpana paikkana kalamajansa makuulavaa, jossa voimiaan kerättyään hän jaksaa taas viikkokauden vähin unin nostaa verkkojaan, asua oikullista peltoaan”.
Toivon, että te jotka olette Maakallan historia-sarjaani seuranneet, olette saaneet läpileikkauksen Kallan kalastajayhdyskunnasta ja sen vuosisatoja hoidetusta itsehallinnosta. Tämän perinteen mukaisesti sitä edelleen hoidetaan vuosisatoja eteenkin päin. Tämä Maakallan historia osa 8, kertoo siitä ajasta, kun silakkaa nousi apajapaikoilta.
Lähteet: - SUUR-KALAJOEN HISTORIA 1 (1956)
- Kustaa Vilkuna: Kallan kalastajayhdyskunta.
- Kotiseutulukemisto: Keski-Pohjanmaa sarja 1 s.195
- Kalle Juolan piirtämä kartta Lepolassa
- Muistitietoa;
Lauri ja Martti Männistö, Olavi Juola, Arto Saari,
Jorma Vierimaa ja Esa Pirkola
Kalla- historiaterveisin
Auvo Kustaanp. Saari
PLASSIN MÖLIJÄLTÄ MAAKALLAN KAUTTA KESKUSKARIN SATAMAAN
Plassia muistellen Talvella 2006 Auvo Kustaanp. Saari
Palaan muistoissani Plassin mölijälle (laiturille) 1940-luvun alkuun. Olimme muuttaneet 1942 kesällä toiselta puolen jokea Plassin vilkkaaseen keskustaan. Olimme muuttaneet "kaupunkiin", siltä se tuntui. Oli monta kauppaa: osuuskauppa, osuusliike, vaatetusliike, kirjakauppa, sekatavarakauppa, valokuvausliike, oli kahviloita, kelloseppä, kampaamoja, kantelemestari, puuseppä, pläkkiseppä, kotileipomoita, ompelijoita, suutareita, hattumodisti, huovikkaiden tekijä, limonaaditehdas, Santaholman saha ja lukuisat sahan omistajan hinaajalaivat jne. Näitä löytyi tästä "kaupungista", jotka kaikki antoivat työtä sadoille miehille ja naisille. Kalastajia ja maanviljelijöitä oli paljon, jotka toivat jokapäiväiset ruuat ruokapöytiin.
Kotimme ikkunaan näkyi mölijässä olevat laivat. Purjelaivat toivat suolalasteja Kalajoen Osuuskaupan ja Kalajokilaakson Osuusliikkeen makasiineihin. Pohjan Puun hinaajat ottivat halkotäydennyksensä mölijältä ja hakivat sortteerilta tukkilauttansa hinaten ne Rahjaan. Laivojen miehistöt joivat virvokkeet kioskin terassilla, joka oli suolamakasiinin päässä rannan tuntumassa. Plassin ranta oli vilkas paikka laivoille ja kalastajaveneille. Laivat lähtivät ja tulivat jälleen. Kalastajat kokivat rysät ja verkot merellä ja toivat kalat mölijälle ja siitä kauppoihin. Mölijässä saatettiin katsella tullipaattia, joka oli upea kuin ruhtinaan pursi.
Santaholman mölijässä oli sahan omistajan höyryhinaajat. Vähän kauempana oli suuri määrä proomuja, joihin nostureilla lastattiin sahattua puutavaraa pienoisrautateiltä.
S/s Apu, pieni höyryhinaaja, veti sortteerilta propsi- ja tukkilautat jokisuulle. Isot hinaajat vetivät proomuletkat ja propsilautat Rahjan satamaan, missä propsit, lankut ja laudat lastattiin redillä oleviin valtamerilaivoihin. Tukit sahattiin joesta tai nostettiin kiraamoilla maalle myöhemmin sahattaviksi. Talot lämpenivät sahalta ostetuilla losoilla ja rimoilla.Toimelias oli tämä taajaväkinen yhdyskunta, Plassin ”kaupunki”.
Näin oli ennen. Se oli aikaa , joka ei palaa. Ei uiteta puuta enää joessa, ei ole pitkään aikaan uitettu. Ei kuulu keväisin sortterin tekijöiden junttalauluja, ei ole sortteeria, eikä pitkiä puomia Korven rannasta sortteerille. Puomille uitiin ja sillä juostiin. Se erotti laivaväylän tukki- ja propsisumasta. Ei ole sahaa, ei laivoja, ei kuulu kalastajaveneiden moottoreiden papatusta. Joki on hiljainen, vain jokakeväinen jäiden lähtö on upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa Plassin rannassa. Mölijä, joka nykykielessä tunnetaan laiturina ja jolla ei enää ole sitä merkitystä kuin ennen, on vielä olemassa.
Valtamerilaiva joessa sahan kiraamojen kohdalla
Jotain eriskummallistakin Plassin mölijälle näkyi ja joella tapahtui. Suuri laiva lähestyy Plassin rantaa. Soudettiin katsomaan ihmettä. Hollantilaisen laivan lastausosoite oli todennäköisesti Kalajoki, koska tänne pyrki tulemaan. Laivaväylä oli tanholteilla viitoitettu Kalajokisuulle Ulkokivestä lähtien. Helppohan siitä oli suunnistaa kohti Kalajokea. Lautatarha ja saha näkyivät laivalle. Siellähän se puutavara on, sinne vaan lastia hakemaan. Matka keskeytyi, laiva jäi matalikkoon kiinni Iivarin ojan kohdalle. Mitkä olivat reaktiot laivan lähestyessä sahaa ja mitkä sen jälkeen? Plassin pienen pojan tiedosta ne puuttuvat. Varmaan laivan oikea osoite olisi pitänyt olla Rahjan satama ja sinne kai se suunnistikin, kun ei sahan rantaan päässyt.
Jokea ruopataan kiraamojen kohdalta ja jokisuulta
Jonkin aikaa pystyivät Santaholman laivat joessa kulkemaan. Potkurin virta piti väylät auki. Maan nousu ja myrskyt nostivat meren pohjaa. Jokisuulla merestä myrskyn siirtämä hiekka teki väylät mataliksi. Jokisuulta, läheltä Pringaria, jouduttiin väylää ruoppaamaan. Talvella 1950- luvun tienoilla aloitettiin ruoppaustyö. Ensin syvennettiin Iivarinsaaren kohdalta ja sitten siirryttiin lähelle Pringaria. Kaivinkoneet rikkoivat jäätä ja nostivat hiekkaa autojen lavoille. Oli tehty päätös, että hiekkakuormat kipataan Pringarin ja mantereen väliin. Näin oletettiin, että jokisuisto saadaan pienemmäksi ja joen virtaus pitäisi itse väylän auki. Onnistuttiinko siinä, todennäköisesti ei, sillä maata olisi pitänyt siirtää paljon enemmän, kuin mitä ruopatessa saatiin ylös. Oliko tästä hyötyä, siitä en ole koskaan kuullut kerrottavan. Viimeiset laivat ”lipillä” romutettiin 1970- luvun alkuvuosina. Silloin katosivat viimeiset laivat joesta. Ei ollut enää potkurin virtaa, joka olisi pitänyt jokisuun kunnolla auki.
Venesatamat siirtyvät Ämmään ja Pikkulepikkoon
Plassin kalaranta jäi hiljaiseksi, kun kalasatama siirtyi joen pohjoispuolelle Ämmään. Kalaosuuskunta lakkasi toimimasta, kalastajat väheni, Plassin mölijä hiljeni. Ei tule montakaan venettä enää jokirantaan, kuten ennen. Ei ole silakan hakijoita mölijällä, eikä istuskele ukkoja rupattelemassa suolamakasiinin portailla, missä monet tarinat sain kuunnella. Se aika on mennyt, eikä koskaan palaa. Ämmän allas, josta tuli hyvä ja suojaisa satama, antoi paikan Plassin rannassa olleille kalastajille.
Tällä hetkellä, 2006 Etelänkylän Jakokunta on tekemässä jokisuulle venesatamaa joen eteläpuolelle. Tuleekohan tästä Äijän satama? Tämä satama tulee saamaan hyvän vastaanoton, sillä siihen löytyy kaivattuja venepaikkoja niin kalastajille, kuin huviveneilijöille. Mikäli sinne voidaan osoittaa paikka vierailijoillekin, on mahdollista, että niitäkin tulee katsomaan kaupunkia meren kautta. Kun sataman teossa on asiantuntemusta, voidaan odottaa toimivaa venesatamaa sitä tarvitseville. Toivoa sopii, että kalavajat olisivat yhdenmukaisia, kuten joissakin vanhoissa kalastajakylissä olen nähnyt. Jokisuun ruoppaus on tehtävä ja pidettävä auki, kuten joskus ennen.
Maakallan satamat turvapaikka merenkävijöille
Maakallaan saatiin kalastajille ensimmäinen valtion tekemä laituri 1960- luvulla. Laituri tehtiin suojaisaan Kolanlahteen. 1966 alkoi Hiekkasärkiltä kunnan tekemästä laiturista Päiviö Rahjan ja Veikko Sipilän aloittamana vesibussiliikenne Maakallaan. Laituri Kolanlahdessa ei kuitenkaan sopinut turistiliikenteelle ja niinpä toisen laiturin tekeminen aloitettiin kirkkopään rantaan. Kiviarkut jäivät vajaiksi kivistä ja niin talven jäät ne rikkoivat. Rikkoutuneiden kiviarkkujen päällä oli heikkorakenteisia kansia. Mitään aallonmurtajaa ei ollut ja usein vesibussi joutuikin kääntymään takaisin, kun rantautumista ei voitu suorittaa.
Maakallassa heräsi toive, että saataisiin kunnon laituri aallonmurtajineen karille. Karineuvosto ja karikokous saivat aikaan sen, että TVL aloitti laiturin tekemisen keväällä 1983 ja uusi laituri oli valmis samana kesänä. Sovittiin, että aallonmurtajaan saa ottaa kiviainesta vain vesirajan alapuolelta. Iso kauhakuormaaja haki kiviaineksen pitkin rantoja, aina maasäären laidoilta asti. Näin avautui kirkkoreikäkin ja veneillä voidaan kulkea nyt karin ja maasäären välistä turvallisemmin. Satama-allas tehtiin laiturin vierestä 2,5 metrin ja lähemmäs maasäärtä 1,5 metrin syvyyteen. Tälle alueelle saatiin kunnan toimesta ponttooni- laituri. Ruoppauksen jälkeen meri teki ihmeen. Myrskyt saivat aikaan aurinkohiekkarannan, jossa karin asukkaat ja kesävieraat saavat lekotella ja nauttia kesäisestä Kallasta.
Kirkkopään laiturissa vierailee kesäisin pienempiä ja isompia huviveneitä Itäiseltä Suomenlahdelta Tornioon asti yltävältä ranta-alueelta. Vierailulla on käynyt mm. kuunari Helena ja useat Suomen laivaston alukset. Kaukaisin purjevene, jonka olen tavannut, oli Kuopiosta ja matkalla Ouluun. Trimaraani, kolmirunkoinen purjevene, tuli Tukholmasta ja nopea pieni huvivene Belgiasta. Kansainvälinen on pieni kalastajayhdyskunta, näin voidaan todeta.
Vierasveneet haikailevat Maakallasta Hiekkasärkille
Miksi eivät mene Hiekkasärkille? Kun ihmettelin sitä venevieraiden kanssa, hakivat he merikortin. En ollut pitkään aikaan tämän alueen merikorttia tutkinut. Kas vain, syy on näköjään yksinkertainen. Korttiin on merkitty ( 1,0 ) metrin väylä. Olen ulkona kuin kuoriämpäri, sillä olen nähnyt Alue-esite/veneilykartan Kalajoki Himanka, joka on julkaistu 2001. Erinomainen esite. Julkaisija on Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus ja Länsi-Suomen ympäristökeskus. Siinä on Keskuskariin menevä väylä merkitty ( 1,8 ) metriä. Kumpi merkintä on paikallaan väylän suhteen? Olen luotsannut kaksi purjevenettä Maakallasta Keskuskarin altaaseen ja hyvin on vettä riittänyt.
Heitänkin tässä vaiheessa ajatuksen Kalajoen kaupungille, että otettaisiin nämä merenkulkijatkin huomioon ja annettaisiin heille mahdollisuus tulla turvallista väylää Hiekkasärkkien rannoille. Näin he pääsisivät viettämään kauniita kesäpäiviä erikoisessa ympäristössä, jota heille ei ole suotu monessakaan venesatamassa näillä ulapoilla.
Jotta nämä veneilijät ja myös matkailijat Maakallaan saisivat hyvän kuvan Kalajoesta, pitäisi Keskuskarin satamassa olla asianmukaiset palvelut, laiturit vieraille, WC, kuin myös peseytymismahdollisuudet. Jos vielä mahdollista paviljonki, jossa olisi tilat pursiseuralle, Kallan matkailulle, olisi Hiekkasärkkien alue tältäkin osin kohdallaan.
Palaan vielä hetkeksi vanhaan aikaan. Isäni setä Emil (Eemi) Saari (1873-1965) kertoi, että hänen nuoruudessa purjelaivat seilasivat Keskuskarin ja Kuusikkonokan välistä. Ei seilaa enää. Vielä 1950-luvulla Merivartioston s/s Haukka ankkuroitui joskus Keskuskarin suojassa mantereen puolella. Maan nousu ja merestä kulkeutuva hiekka on tehnyt Keskuskarin rannat yhteyteen mantereen kanssa. Tieyhteys on nyt kariin ja vain pieni silta-aukko kierrättää vettä karin ympäri. Keskuskarin satama-altaan suu on joka kesäinen tarkastuksen kohde, sillä kovat myrskytuulet täyttävät sen helposti. Olisiko jonkinlainen aallonmurtaja, eteläpuolella suuaukon, mahdollinen pitämään väylän auki? Veneväylien kunnossapidosta vastannee Kalajoen kaupunki, vai onko Keskuskariin tuleva väylä valtion ylläpidettävä?
Entinen aika on ollut, uutta aikaa on vielä tuleville sukupolville paljon jäljellä.
Maan nousutuskin vielä vähään aikaan loppuu, eikä taida vähetä merenpohjan hiekkakaan,
joka tuulen aikaansaamana, vuosisatojen kuluessa, vallannut alleen maata ja rantametsää.
Näin on syntynyt kuuluisat Hiekkasärkät meidän kaikkien iloksi ja ihmeteltäväksi.
Kuvassa Auvo Saari 70-vuotis valokuvanäyttelyssään "Kesäinen Maakalla kuvina" Plassin kesäjuhlissa 2006. Näyttely keräsi paljon katsojia.